maanantai 21. joulukuuta 2015

JOULUTARINA



Kirjoitettu Suomen Koirankasvattajat ry:lle, julkaistu SuKoKan joulunumerossa Annual 2015
Kuvat: Jin Kaakinen 
Uima-allaskuva: Katriina Raanto






JOULUTARINA 


Joulukuun puoliväli Mäntsälässä pari vuotta sitten oli samanlainen kuin etelässä yleensäkin siihen aikaan, lumeton ja harmaa. Toiveita kuitenkin oli, että lunta tulisi jouluksi, edes se hento valkoinen vaippa, joten mieli oli korkealla. Saatuani aamulle suunnittelemani työt tehtyä, otin päivän ensimmäiselle metsälenkille mukaan 8-vuotiaan keskiaasiankoirani Piparin ja tyttärensä Oilin. Aurinko pilkahteli armollisesti paljaiden oksien lomasta korostaen luonnon karua kauneutta. Seurasimme puron uomaa läheiselle järvelle, jossa istahdin kalliolle ja katselin koirien puuhastelua rantavedessä. Ihana hiljaisuus ja luonnonrauha. Paljaasta maasta huolimatta saatoin aistia lähestyvän joulun.

Kotona jätin koirat aidatulle pihalleni niin kuin aina ennenkin. Vanha rouva Pipari asettui aurinkoiseen kohtaan lepäämään eli pitämään silmällä lähitienoon tapahtumia ja Oili asettui äitinsä viereen nauttimaan auringosta. Oli hyvä idea aikanaan aidata tontti kokonaan ja antaa ammattilaisten tehdä se, vaikka hinta kirpaisikin. Metsäisillä osuuksilla tolppien kaivuuseen oli tarvittu pientä kaivuria ja kaikki tolpat oli lopulta valettu sementillä, mutta se kannatti, eipähän tarvinnut murehtia pysyykö aita pystyssä.

Tunnin kuluttua lähdin vaihtamaan seuraavaa ulkoiluporukkaa pihalle ja ihmettelin, kun kukaan ei liittynyt seuraani tullessani ovesta ulos. Tarhoille päästyäni kutsuin koiria. Kun kumpikaan ei tullut usean kutsun jälkeen, ajattelin niiden löytäneen vanhan herkkukätkön, jota nyt nautiskelivat antaumuksella jossain. Otin naulakosta hihnat ja lähdin kiertämään metsäistä tonttia.

”Jos olisi ollut lunta, olisin nähnyt edes tassunjäljet.”


Tontin kierrettyäni oli selvää, että kaksikko oli jotenkin onnistunut poistumaan pihalta. Tarkistin koko aidan nähdäkseni mihin suuntaan ne olivat lähteneet, mutta en löytänyt revittyä verkkoa tai kaivettua tunnelia tai ylipäätään minkäänlaista merkkiä paljaasta maasta. Jos olisi ollut lunta, olisin nähnyt edes tassunjäljet. Otin hihnat ja lähdin kävelemään tonttini ohi kulkevaa hiljaista yksityistietä aamuisen lenkin suuntaan, järvelle päin. Josko kaksikko olisi jostain syystä lähtenyt tuoreiden hajujen perässä takaisin metsään? Onneksi kotitieni on hiljainen mökkitie, jossa ei talviaikaan juuri liikennettä ole. Palasin metsästä tyhjin käsin. Kävelin pari kilometriä seuraavalle isolle tielle asti koiria huudellen. Ei jälkeäkään. Hain kotoa auton ja soitin tutuille naapureille, että pitäisivät silmät auki ja soittaisivat minulle, jos näkevät vilauksenkin koiristani. Ihanat naapurini lupautuivat heti päivystämään pihojaan ja lähiteitä.

”Ne eivät hevin jätä omaa reviiriään ilman silmälläpitoa.”


Otin maasturini ja ajoin ryömimisvauhtia ikkunat auki ääniä kuulostellen ja koiriani huudellen. Ajoin kaikki lähistön tiet läpi ja vilkuilin jo varovasti ojanpenkkojakin. Palasin vähän väliä kotiin toiveikkaana, josko karkurit olisivat odottamassa pihassa. Eivät olleet. Paniikki alkoi iskeä. Ajelin autolla edestakaisin ja pysähdyin joka välissä kutsumaan koiria. Käännyin jopa kauempana asuvien vieraiden ihmisten pihoihin, jos koirani kuulisivat tutun auton äänen ja putkahtaisivat jonkun rakennuksen takaa. Ajoin kaikki mahdolliset epämääräiset metsätiet, jonne maasturilla pääsee, kutsuin koiriani ja tähystin pellot ja metsät. Valkopohjaiset läikikkäät koirat olisi helppo havaita tummaa maastoa vasten. Olin ymmälläni. Vaikka kyseessä olisi ns. reviirinlaajennus, olisi koirien pitänyt jo tulla vastaan jossain vaiheessa. Ne eivät hevin jätä omaa reviiriään ilman silmälläpitoa.

Kolmen tunnin kuluttua itkin jo hysteerisesti. Tiesin, että äiti ja tytär olisivat palanneet kotiin tähän mennessä, jos kaikki olisi hyvin. Kännykkäni soi. Naapurini oli ottanut Oilin kiinni, kun se oli oikaissut hänen pihansa läpi matkalla kotiin. Ihana naapuri. Ryntäsin hakemaan Oilia alitajunnan tuutatessa varoitusmerkkejä. Miksi kaksikko oli hajonnut? Miksi Oili oli jättänyt äitinsä? Yritin pitää ajatukseni kurissa ja itseni kasassa.  


”… se taitaa olla meidän uima-altaassa…”


Ahdistukseni vain kasvoi saatuani Oili kotiin. Se oli hyvässä kunnossa, mutta jotenkin hämmennyksissään. Vuolaasti itkien vein Oilin tarhaan ja peruutin taas kerran pihasta ulos etsimään mummukkaa. Samassa taakseni pysähtyi valkoinen auto, jonka kuljettaja kysyi, onko minulta kadonnut koira. Nyökkäsin itkien. Tuntematon vanhempi mies sanoi, että se taitaa olla meidän uima-altaassa, tuletko mukaan? Nyökkäsin kyyneleet valuen enkä uskaltanut kysyä mitään. Näin sieluni silmin Piparin kelluvan hukkuneena altaassa.

Hetken matkaa ajettuamme päädyimme aution tilan pihalle. Tilan, joka sijaitsi vain 500 metriä omasta tontistani, taloni takana, pellon toisella puolen. En todellakaan tiennyt, että siellä oli uima-allas. Lähestyin allasta hitaasti, peläten mahdollisesti aukeavaa näkyä. Siellä Pipari oli. Se seisoi takajaloillaan täristen kuin horkassa ja piti etutassuillaan kiinni altaan rappusista kannatellen näin päätään veden pinnan yläpuolella. Allas ei ollut käytössä, mutta siinä oli niin paljon sadevettä, että ilman kekseliäisyyttään ja pelastavia portaita sen olisi käynyt huonosti.





”minun jouluni oli tässä ja nyt”


Koska omat voimani eivät olisi riittäneet nostamaan sitä altaasta, soitin lisäapua ja naapurini Heikki tuli poikansa Jukan kanssa apuun. Altaan reunalla roikkuen yletyin laittamaan Piparille leveän pannan, josta pystyy nostamaan isokokoista koiraa. Kun Jukka hyppäsi vaatteet päällä altaaseen, murahti Pipari varoittavasti. Samassa se varmasti ymmärsi itsekin saavansa apua ja sen väsynyt katse muuttui helpottuneeksi. Jukka otti Piparin syliin ja nosti sen niin ylös kuin pystyi, ylhäällä Heikki veti sen pannasta altaan reunalle. Itkin valtoimenaan ja halasin märkää ja jätevedelle haisevaa koiraani. Se tärisi kauttaaltaan ja lyyhistyi voimattomana maahan. En tiedä kauan se olisi jaksanut enää taistella altaan pohjalla. 

Tilan omistaja oli hakenut meille huopia, joihin käärin vanhuksen. Hetken aikaa levättyään Pipari ojensi hitaasti päätään vieressäni istuvaa Jukkaa kohti ja lipaisi tämän kättä. Jukan silmät kostuivat ja me kaikki tiesimme, että hän oli Piparin sankari. Täysin uupuneena se ei kyennyt hyppäämään autoon, joten Jukka otti sen hellästi syliin ja nosti kyytiin. Vaihdoin tilan omistajien kanssa puhelinnumeroita ja kiiruhdin kotiin. Kotona otin mummukan sisälle taloon, kuivasin sen ja annoin kipulääkettä. Väsynyt vanhus hakeutui takan lämpöön ja nukahti välittömästi. Näkikö se unia tapahtuneesta, en tiedä, mutta kovasti sen unessa tuntui tapahtuvan. Istuin Piparin vierellä monta tuntia sen unta valvoen. Oli kestämätöntä ajatella, että se oli todennäköisesti kuullut kaikki kutsuhuutoni, mutta roikkunut vaan rappusissa henkensä kaupalla ja odottanut pelastajaa. Onneksi en menettänyt ystävääni näin karmealla tavalla. Annoin suukon paksuun kuonoon - minun jouluni oli tässä ja nyt.

Seuraavana päivänä käydessäni kiittämässä Piparin löytänyttä eläkeläispariskuntaa, selvisi, että kaksikko, äiti ja tytär, olivat käyneet rapsuteltavina heidän mökillään, minkä jälkeen ne olivat lähteneet kohti pellon toisella puolella näkyvää taloani. Heidän mökkinsä ja minun taloni välillä sijaitsi autio tila, jonka läpi koirat kulkivat. Parin tunnin kuluttua Oili oli kuitenkin palannut heidän mökilleen takaisin, yksin. Mies oli ihmetellyt, mihin äiti jäi ja saatellut Oilia taloani kohden, josta oletti koirien tulleen. Oili oli pysähtynyt altaan reunalle, mutta mies oli ajatellut sen olevan janoinen ja ajanut sen pois vaarallisesta paikasta. 

Häntä oli kuitenkin jäänyt vaivaamaan äitikoiran kohtalo ja Oilin pysähdys altaalla. Tunne oli niin vahva, että hän oli lähtenyt myöhemmin illalla käymään autiolla tilalla ja tarkistanut uima-altaan. Luojan kiitos! Ilman häntä Piparia ei olisi löydetty ajoissa. Se oli aikajanasta päätellen sinnitellyt altaassa usean tunnin jaksamisen ja hypotermian rajoilla, kahdella jalalla portaissa roikkuen. Sen aika oli käymässä todella vähiin. Oili oli todennäköisesti viettänyt saman ajan altaan reunalla äitinsä vierellä ja lähtenyt lopulta epätietoisena hakemaan apua, ensin kyseiseltä pariskunnalta ja sitten kotoa.

Hyväkuntoinen Pipari täyttää kahden viikon kuluttua 10 vuotta, asuu sisällä talossa ja elää onnellisen eläkeläisen elämää. Viime vuonna se voitti Helsingin Maailman Voittaja -näyttelyssä Veteraani Maailman Voittaja –tittelin. Olen iloinen, että se oli elossa ja sai kokea vielä tämän tähtihetken. Kaunis urhea mummukkani.


Rauhallista ja Onnentäyteistä Joulua kaikille!







3 kommenttia:

  1. Onni oli matkassa, onneksi onnellinen loppu ��

    VastaaPoista
  2. Hieno selviytymistarina. Saa kyyneleet silmiini.

    VastaaPoista
  3. Hieno selviytymistarina. Saa kyyneleet silmiini.

    VastaaPoista