AINON MATKA, osa 5

AINON MATKA, osa 5 – päiväkirjamuotoinen kertomus vanhuksen sairastumisesta muistisairauteen, arjen pienistä sattumuksista ja niiden mukanaan tuomasta tahattomasta huumorista.

Aikaisemmin julkaistu osat Tiliotteiden huhtikuu, Toukokuiset suunnitelmat,  Kesäkuu avaa ongelmaa sekä Heinä- ja elokuussa naapurit ja passin uusiminen aiheuttavat huolia.

 

DIAGNOOSI VARMISTUU SYYS-LOKAKUUSSA

16.9.2015

Olen ollut syyskuun alun melko kiireinen ja yhteydenotto Ainoon on tapahtunut lähinnä puhelimitse. Laakson sairaalan kutsu jatkotutkimuksiin vaivaa häntä edelleen ja uni on katkonaista.

Keskustelemme jälleen aiheesta ja vakuutan, ettei tutkimuksista ole hänelle mitään haittaa. Päinvastoin. Jos hänellä todettaisiin alkava muistisairaus, hidastaisi lääkitys sairauden etenemistä ja hän pystyisi nauttimaan elämästään paljon pidempään.

- Mutta tiedätkö, kun minä en ole huomannut muistissani mitään vikaa, huokaa Aino ja hetken hiljaisuuden jälkeen jatkaa. Voihan niitä pillereitä kuitenkin ottaa varmuuden vuoksi.

21.9.2015

Olemme aamulla hyvissä ajoin perillä Laakson sairaalan geriatrian poliklinikalla. Täytän aulassa omaisen osuuden kyselykaavakkeista ja ojennan lomakkeet hoitajalle. Lääkäri kutsuu ensin Ainon yksin huoneeseensa ja tekee hänelle lyhyen muistitestin.

Hetken kuluttua liityn heidän seuraansa. Jotenkin minusta tuntuu, että lääkäri ei usko Ainolla olevan todellisia ongelmia. Hän rypistää otsaansa ja katsoo minua arvioivasti tiukaten, miten ongelmat ilmenevät. Tunnen olevani heikolla jäällä ja oloni on vähintäänkin epämiellyttävä Ainon tuijottaessa minua vierestä, anovasti kuin koiranpentu. Lääkäri odottaa vastauksia ja Aino tuijottaa. Tuntuu pahalta puhua Ainon asioista hänen läsnä ollessaan, koska en ole puhunut niistä edes hänen kanssaan. Olen vain tarkkaillut ja yrittänyt auttaa. Mutta koska Aino osaa olla lyhyissä tapaamisissa hyvin vakuuttava ja haluan vain hänen parastaan, kokoan itseni ja kerron kylmänrauhallisesti, että ajoittaisen sekavuuden lisäksi Aino on alkanut kertomaan satuja. Hänen juttuihinsa ei voi juurikaan enää luottaa. Aino tuhahtaa vieressä.

Esimerkin vuoksi koetan ohjata keskustelun viimeaikaisiin tapahtumiin, koska tuoreet tapahtumat ovat Ainolle vaikeita muistaa. Kysyn viimeviikkoisista pienimuotoisista juhlista äitini luona.  Aino tapittaa lääkäriä suoraan silmiin ja kertoo juhlista iloisen hersyävästi. Hän nauraa ääneen ja muistelee, miten hyvää ruokaa hänen miehensä juhlissa tekikään. Jos en tietäisi paremmin, olisin voinut uskoa. Niin varmaan lääkärikin. Koska hän ei voi tietää, kerron, että Ainon mies on nukkunut pois kolme vuotta sitten ja nämä ovat nyt muisteloita vanhoista ajoista. Lääkäri tarttuu tähän ja utelee Ainon miehen poismenosta sekä moneen kertaan viime viikosta. Milloin mies kuoli, minä päivänä viime viikolla Aino kävi kylässä, kenen luona ja ketä muita siellä oli? Miehensä Aino kertoo kuolleen jo vuosia sitten, mutta mieltää tämän kuitenkin yhä viime viikkoisille juhlille. Muut kysymykset jäävät ilman vastauksia ja Ainon iloinen puheen pulputus muuttuu apeaksi hiljaisuudeksi.

Saamme lähetteen magneettikuviin ja EKG:hen. Lääkäri kertoo Ainolle, että hän epäilee tämän sairastavan alkavaa muistisairautta ja sen tähden hänen aivonsa magneettikuvataan. Magneettikuvaus saa yllättäen Ainon ilahtumaan, se kuulostaa hauskalta. Sen sijaan lääkärin ehdotus kotihoidosta saa totaalityrmäyksen.

EKG:n otamme saman tien alakerrassa. Huomaan, että Aino on jo väsynyt. Silmissä on tyhjä katse ja hän haluaa kotiin. Jään odottamaan häntä sydänfilmin ajaksi odotustilaan ja kerron, että odotan tässä samassa paikassa oven vieressä. Pian Aino pyyhältääkin jo tutkimushuoneen ovesta ja suuntaa käytävää eteenpäin. Lähden hänen peräänsä ja kutsun häntä. Aino kääntyy ja hänen kasvonsa loistavat onnesta, kun hän tunnistaa minut.

- No onpas kiva nähdä! Ketä lääkäriä sinä tulit tänne tapaamaan?

Silmäni täyttyvät kyynelistä. Halaan Ainoa ja kerron, että tulimme tänne yhdessä tänään hänen lääkäriään tapaamaan. Aino katsoo minua kummeksuen, ilmeestä päätellen hän ei usko minua.

29.9.2015

Aino on saanut laskun Laakson sairaalasta. Laskun summa on pieni, mutta yllättäen tullut lasku saa hänet sekaisin. Hänellä on vaikeuksia ymmärtää, mistä häntä laskutetaan eikä hän oikein muista käyntiämme Laakson sairaalassa.  Eikä hän muista tänään omaa pankkiaankaan, eikä sitä kuinka lasku maksetaan. Lohdutan, että tulen huomenna käymään niin käydään yhdessä maksamassa lasku.

Olen todellakin menossa Ainolle huomenna, yhdessä kodinhoitajan kanssa. En kerro siitä hänelle mitään ennen kuin aamulla, ettei hän menetä yöuniaan. Josko hän pystyy laskun takia muutenkaan nukkumaan.

30.9.2015

Aamu valkenee huomattavasti paremmissa tunnelmissa. Aino on levännyt ja on taas paremmin menossa mukana. Soitan hänelle autosta ja kerron, että olen matkalla hänen luokseen. Mukanani on kodinhoitaja, joka tulee vain vilkaisemaan, että kaikki on kunnossa - juuri niin kuin lääkärille vakuutimme.

Ensijärkytyksestä toivuttuaan Aino lupaa päästää kodinhoitajan sisälle. Tiedän, ettei hän halua vieraita kotiinsa, mutta  toisaalta tiedän, että kun kodinhoitaja näkee Ainon siistin kodin ja näkee itse, että jääkaapissa on ruokaa ja asiat ovat kunnossa, hälvenee lääkärinkin huoli ainakin hetkeksi.

Kodinhoitajan käynti sujuu oikein hyvin ja Aino demonstroi innokkaasti jooga-liikkeitään ja näyttää kuinka hän imuroi lähes joka päivä asuntonsa kattoa myöten. Syömisestä puhuttaessa kodinhoitaja ehdottaa ateriapalvelua, jonka Aino tyrmää suorilta.

- Inhoan muiden laittamia ruokia! En koskaan syö niitä, tiuskaisee Aino. Hyi!

Lupaan pitää silmällä Ainon ruokailua ja kerron, että olemmekin juuri lähdössä äitini luokse lounaalle.

- Ihanko totta? kysyy Aino eikä pysty hillitsemään onnellista ilmettään ajatellessaan äitini ruokia.

7.10.2015

Odotan Ainoa parkkipaikalla. Hänellä näyttää olevan monta muovipussia mukanaan. Otan kassit häneltä ja autan turvavyön kanssa. Huomaan, että yhdessä muovipussissa on sateenvarjo, muut ovat tyhjiä. Laitan tyhjät muovipussit yhteen pussiin ja tungen ne sateenvarjon kanssa samaan. Aino kuitenkin erottelee ne niin että hänelle jää kaksi pussia. Yksi, jossa on sateenvarjo ja toinen, jossa on tyhjiä muovipusseja.

Löydämme helposti Malmin sairaalan röntgen-osaston ja Aino pääsee magneettikuviin lähes saman tien. Hän on reipas eikä tarvitse minua mukaan. Tutkimushuoneesta tullessaan hän suorastaan säteilee onnesta!

- Oli niin kiva kokemus, että voisin mennä toistekin! hihkuu Aino ja kertoo mukavasta kokemuksestaan vastaantulijoille ja käy vielä kehumassa info-pisteessäkin kuinka mukava oli käydä ja saa vastaukseksi ystävällisiä hymyjä ja kiitoksia.

23.10.2015

Tunnelma autossa on jotenkin vaisu. Aino ei ymmärrä, miksi taas pitää mennä Laakson sairaalaan.

- Mennään nyt kuuntelemaan ne magneettikuvausten tulokset. Jos kuvissa  näkyy jotain, johon voidaan määrätä lääkkeitä niin sitten saamme ne  pillerit, joita olemme halunneetkin, sanon yrittäen innostaa Ainoa.

     - Mitkä kuvaukset? Ketä on kuvattu?

     - Muistatko, kun kävit niissä magneettikuvissa pari viikkoa sitten? kysyn

     - En minä muista. Mitä minusta kuvattiin?

     - Aivot, sanon lyhyesti.

     - Minkä takia? ihmettelee Aino.

Käymme tätä samaa keskustelua läpi uudestaan ja uudestaan kunnes saavumme perille. Olen apea ja ahdistunut ja mietin kuinka kauan tämä voi jatkua näin.

Perillä menemme yhdessä lääkärin vastaanotolle. Ainoa hieman häiritsee, että pakotin hänet jättämään tyhjät muovipussit autoon ja hän etsiskelee niitä. Lääkäri kertoo kiertelemättä, että Ainon aivoissa näkyi selvää rappeutumista tietyillä alueilla, mikä sopii Alzheimerin tautiin. Lääkäri ei usko, että kyseessä on edes ihan alkava vaihe.

Aino ei halua uskoa lääkäriä ja yrittää väittää vastaan. Lopulta hän antaa periksi ja istuu musertuneena vieressäni. Pidän häntä kädestä ja muistutan, että nyt saamme niitä pillereitä. Ne auttavat varmasti hidastamalla taudin etenemistä.

Vaikka tuntuu karulta kuulla asioista näin suoraan, olen vilpittömän kiitollinen, että lääkäri väänsi asian rautalangasta, eikä se jäänyt minun tehtäväkseni. Hän suosittelee jälleen kodinhoitajaa ja ateriapalvelua, mutta sanon, että otamme ne vasta sitten, kun on ihan pakko. Lääkäri tekee myös hyvin selväksi, että Ainon on pakko saada ihmiskontakteja tästä päivästä alkaen, vaikka ei haluaisikaan. Hän suosittelee Kontulan toimintakeskusta. Päätän, että käymme tutustumassa siihen kotimatkalla, Ainon vastustelusta huolimatta.

Kotimatka menee hiljaisuuden vallitessa. Ajamme Kontulan ostoskeskukseen ja haemme apteekista lääkkeet sekä kasan dosetteja. Sen jälkeen ajan suorinta tietä Kontulan toimintakeskukseen. Keskus on moderni ja siisti paikka ja täynnä eri-ikäisiä ihmisiä. Ainokin alkaa innostua.

Tarjoan meille kahvit ja ostan itselleni piirakan palan. Tiedän jo kokemuksesta, ettei Aino koskaan halua ruokaa eikä mitään herkkuja, mutta syö kyllä mielellään minun annokseni, jos en millään jaksa. Nytkin jaksoin vain yhden palan, jonka jälkeen Aino söi loput hyvillä mielin.

Tapasimme myös sosiaaliohjaajan, joka kertoi vanhuksille suunnatusta päivätoiminta-ohjelmasta ja antoi meille ohjelman mukaan. Koska Aino ei tietysti ollut aikeissakaan tulla toimintakeskukseen enää toistamiseen, teimme sosiaaliohjaajan kanssa sotasuunnitelman, jota noudattaisimme yhteistuumin.

Vaikka Aino periaatteessa vastustikin toimintakeskusta, muisteli hän kuitenkin lämmöllä kuinka oli joskus käynyt siellä miehensä kanssa tämän vielä eläessä. Tätä en tosin uskonut, mutta ei sen niin väliä, pääasia, että Aino oli onnellinen.

Kotimatkalla yritin opettaa Ainolle helppoa reittiä keskukseen, mutta hän oli sekaisin jo ensimmäisen käännöksen jälkeen.

Kotona numeroin dosetit ja jaoin niihin puolikkaat tabletit. Selitin dosettien käytön moneen kertaan ja aina, kun ajattelin, että nyt se oli selvä, jouduin aloittamaan alusta. Aloin olla jo todella epätoivoinen, kunnes ymmärsin todeta ääneen, että jos en saa häntä ymmärtämään ja noudattamaan antamiani ohjeita, joudun pyytämään tänne kodinhoitajan joka antaa ne hänelle valvotusti joka aamu. 

24.10.2015

Soitin Ainolle joka aamu ensimmäisen viikon ajan ja varmistin, että hän otti pillerit oikein. Olin varautunut ajamaan paikalle, mutta pillerinotto tuntui sujuvan ihan hyvin. Surukseni kiinnitin huomiota siihen, että muutaman päivän ajan diagnoosin jälkeen hän oli hyvin sekava ja tuntui jotenkin luovuttaneen.

Viikon kuluttua lääkityksen aloittamisesta, hän alkoi kuitenkin vaikuttaa jotenkin selkeämmältä ja pirteämmältä, vaikkei lääkkeiden kai pitänyt vaikuttaa niin? Jostain syystä hänen ajatuksensa pysyivät paremmin kasassa ja hän vaikutti taas onnellisemmalta.

27.10.2015

Soitin Ainolle iltapäivällä ja kyselin kuulumisia.

Olimme sopineet sosiaaliohjaajan kanssa, että Aino kävisi toimintakeskuksessa muistiryhmässä joka tiistai. Äitini järjesti hänelle kyydin ensimmäisenä tiistaina ja jäi paikalle varmistamaan, että kaikki menee hyvin. Alkuun Aino vastusteli eikä halunnut jäädä ryhmäänsä, mutta innostuikin sitten ja oli päivästä selvästi hyvillään.

Hän kertoi innoissaan, mitä kaikkea he olivat tehneet päivän aikana. Ja kuinka hyvät ruoat siellä ruokalassa olikaan. Kysyin hämmästyneenä, että söitkö todellakin siellä lounasta? Juu, söin tietenkin! kuului Ainon vastaus. Arvasin jo siinä vaiheessa, että tämä oli satua ja myöhemmin sain vahvistuksen, että hän oli juonut vain kupin kahvia. Lopuksi hän totesi, että vaikka keskuksessa olikin kivaa, ei hän sinne kyllä enää tämän jälkeen mene. En uskonut sitäkään.

Alan selvästi oppia lukemaan Ainoa.