torstai 30. heinäkuuta 2015

AINON MATKA







AINON MATKA – päiväkirjamuotoinen kertomus vanhuksen sairastumisesta muistisairauteen, arjen pienistä sattumuksista ja niiden mukanaan tuomasta tahattomasta huumorista.


TILIOTTEIDEN HUHTIKUU

9.4.2015

Ovi aukeaa raolleen. Varovaisen kurkistuksen jälkeen tätini Aino viittilöi minut kiireesti sisään. Asunnossa on hämärää, tunnelma on salamyhkäinen.

- He ovat palanneet! Aino henkäisee eteisen hämärässä. Sampo-pankki on tullut takaisin!
- Tarkoitatko Danske Bankia?
- Ei kun Sampoa! Nyt ne lähettelevät minulle kirjeitä koko ajan. Kuule, hirveästi kirjeitä. Tänään tuli tämä, hän sanoo ja ojentaa minulle tiliotteen vuodelta 2010.

Käyn peremmälle ja sytyttelen valoja. Keittiön pöytä ja tuolit pursuavat papereita, lähinnä vanhoja tiliotteita. Koetamme keskustella asiasta, mutta siitä ei tule mitään. Olen hämmentynyt. En osannut odottaa tätä, vaikka olenkin huomannut hänen lähimuistinsa pikkuhiljaa heikentyneen ja juttujen alkavan toistaa itseään. Kerron, että Sampo on ollut jo vuosia Danske Bank ja etsin hänelle viimeisimmän Danske Bankin tiliotteen. Näytän hänelle kädestä pitäen tiliotteen päivämäärän ja saldon. Hän ei ymmärrä, lasittunut katse hakeutuu vanhoihin tiliotteisiin, joita hän hellii käsissään. 

Pyydän, että saisin laittaa vanhat tiliotteet kaappiin ja jättää esille vain viimeisimmän. Huomaan kuitenkin, että Ainon ymmärrys ei riitä käsittämään koko tiliotetta. Lupaan tulla seuraavana päivänä uudelleen ja viedä hänet pankkiin, jossa voimme yhdessä tarkistaa tilin saldon ja hoitaa muut pankkiasiat, joita hoitamaan olin tänään tullut. Tänään hän kuitenkin on liian sekava siihen.

Hyppään autoon ja ajan 65km takaisin kotiini.


10.4.2015

Soitan alhaalta Ainolle ja pyydän ovikoodia. Hän ei yrityksestä huolimatta muista sitä ja tulee hissillä alas avaamaan rapun oven. Hänen kotinsa on niin siisti, melkein kuin kukaan ei asuisi siellä. Vain tiliotteet ovat kymmenissä nipuissa keittiön pöydällä.

Kerään mukaan paperit, joita tarvitsemme ja laitan käsilaukkuuni. Aino hakee kaapista valkoisen muovipussin ja alkaa täyttää sitä vanhoilla tiliotteilla. Ilahdun ja sanon, että voitaisiin vaikka repiä tiliotteet ensin ja viedä vasta sitten roskiin.

Väärin. Tiliotteet ovat lähdössä mukaan pankkiin. Aino haluaa tietää missä kaikki hänen rahansa ovat. Jos vuonna 2010 tilillä on ollut tietty summa rahaa niin missä ne nyt on? Näytin hänelle tuoreinta tiliotetta, että täällähän ne, hyvässä tallessa. Kesti hetken ennen kuin sain hänet luopumaan teoriasta, jonka mukaan tiliotteella pitäisi näkyä yhteenlaskettuna kaikki menneiden vuosien tiliotteiden saldot.

No, pääsimme viimein matkaan ja Ainon sekavuuskin tuntui tasoittuvan. Hän tosin olisi halunnut mennä metrolla Itäkeskukseen, mutta ajattelin, että pääsemme kätevämmin autolla, kun joudumme käymään useassa paikassa. En ymmärtänyt miten tärkeää hänelle olisi ollut mennä tuttuja reittejä. Niinpä parkkihallissa sekavuus tuli takaisin. Vasta tutun pankin ovella turvallisuuden tunne palasi ja hän rentoutui. Sitten sainkin seuraavan puolituntia estellä häntä levittelemästä tiliotteitaan muiden vuoroaan odottavien iloksi. Kun oma vuoromme vihdoin tuli, ei hän enää muistanut, miksi olimme pankissa. Saimme kuitenkin hoidettua asiat, jotka pitikin ja lopuksi vielä kysyin, josko hänellä olisi tarvetta nostaa käyttörahaa itselleen, hänellä kun ei ole pankkikorttia.

- Ei! Täällä on niin hirveä jono, ettei viitsi jonottaa, oli Ainon reipas vastaus.
- Rouva, te olette nyt pankkitiskillä asioimassa ja voitte nostaa rahaa tässä samalla, jonottamatta, neuvoi pankkitoimihenkilö tiskin takaa.
- Ei, kyllä minä tulen joku aamu, kun ei ole jonoa, tuumasi Aino ja kääntyi lähteäkseen. Sitten hän muistikin, miksi olimme tulleet pankkiin ja pyörähti valkoista muovipussia rapistellen takaisin tiskille. No, voitais me vielä nämä kirjeet postittaa!!


21.4.2015

Viime viikko sujui rauhallisesti, Aino soitti vain muutaman kerran ja kuulosti enimmäkseen varsin selkeältä ja hyvinvoivalta, mutta tiliotteet askarruttivat vielä. Välillä hän oli lähdössä pankkiin kyselemään rahojen perään. Huomenna. Huomenna minä menen, tuumasi Aino. Aikomus lähteä asioita selvittämään oli kova, mutta sitä huomista ei vaan koskaan tullut.

 Kurvasin Ainon asuintalon parkkipaikalle ja siellä hän jo odottikin keskellä pihaa  vaaleansininen toppatakki päällä, pipo päässä ja kaikki tärkeät paperit rakkaassa muovipussissa. Hän näytti ilahtuvan kovasti, kun tunnisti autoni ja kömpi etupenkille istumaan. Autoin häntä kiinnittämään turvavyön ja jäin katsomaan vieressäni kyyryssä istuvaa vanhusta. Katse oli kiinnittynyt omiin käsiin ja asento kertoi jotenkin luovuttamisesta.

- Onko kaikki hyvin? kysyin.
- Miksi minä en enää muista mitään, huokaisee Aino ja asento painuu aina vaan kumarampaan. Pienen hiljaisuuden jälkeen hän jatkaa. Miksi minä olen näin sekaisin? Kysyvä katse kohtaa omani.

Olen sanaton, kurkkua kuristaa. Tartun häntä kädestä ja lupaan ottaa selvää, josko asialle olisi jotain tehtävissä. Hetken kuluttua Aino unohtaa murheensa ja keskustelumme pysyy hetken aikaa tässä päivässä. Keskustelemme säästä, tietöistä ja rakennuksista,  jotka ohitamme. Sitten Aino palaa muistoissaan Lontooseen ja kertoo minulle samat tarinat kuin viime kerralla. Ja sitä edellisellä kerralla. Hän kertoo myös, että osa hänen sukulaisistaan asuu Helsingissä. Hän tapaa heitä aina välillä ja kertoo minulle erityisesti ihailemastaan vanhimmasta sisarestaan, äidistäni. Kuule, teidän pitäisi tavata joskus! hihkaisee Aino innoissaan.


28.4.2015

Seison rapun edessä ja odotan, että joku päästäisi minut sisään. En saa Ainoa kiinni, puhelut katkeavat aina. Hän ei ilmeisesti muista tapaamistamme eikä onnistu vastaamaan puhelimeen. Viimein pääsen rappuun remonttimiehen mukana. Harpon portaat ylös ja soitan ovikelloa. Aino avaa sydämellisesti nauraen oven ja iloitsee yllätysvisiitistäni. Hän oli juuri yrittänyt soittaa jollekin, mutta minun nimeni pompsahti harmillisesti näyttöön aina, kun hän yritti näppäillä numeroa.

Koska Sampo oli taas viime päivät lähetellyt tiliotteitaan, olin tehnyt Ainolle valmiiksi mapin välilehtineen ja otsikoineen. Järjestin pöydällä ja tuoleilla sekasortoa aiheuttaneet tiliotteet ja muut paperit aikajärjestykseen, rei’itin ja pistin mappiin niin, että tuorein oli aina päällimmäisenä. Ajattelin, että kun hänen ei tarvitse enää päivittäin nähdä hämmennystä aiheuttaneita saldoja ja päivämääriä, rauhoittuu mielikin. Paria vuotta vanhemmat kävimme yhdessä läpi ja ehdotin, että pistetään ne tarpeettomina roskiin samantien. Tämä ei tietenkään onnistunut, koska Aino halusi pitää ne muistona. Kompromissina kasasimme vanhat tiliotteet muovipussin ja työnsimme ne kaapin nurkkaan.

- Kun seuraavan kerran saat tiliotteen, laita se oikean pankin kohdalle päällimmäiseksi. Ja kun sitten haluat tietää, paljon tililläsi on rahaa, avaat vaan mapin, etsit oikean pankin ja katsot päällimmäisen tiliotteen saldon. Älä poista mapista mitään papereita, anna niiden olla tässä järjestyksessä, painotin.

Tunsin itseni typeräksi komentaessani itsenäistä tätiäni, mutta tämä keino tuntui tepsivän, koska sen jälkeen emme enää keskustelleet tiliotteista ja aina kun kävin kylässä, oli punainen mappi koskemattomana samassa paikassa, johon olin sen jättänyt. Poissa silmistä, poissa mielestä. 




10 kommenttia:

  1. Tarina tempaisi mukaansa, jään odottamaan jatkoa :)

    VastaaPoista
  2. Vaikka tarina on surullinen, niin silti jatkoa jään odottelemaan :)

    VastaaPoista
  3. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  4. Koskettaa kovasti. Oma äitini sairastui myös muistisairauteen ja minun oli kovin vaikeaa ymmärtää että varsin fiksu äitini ei ymmärtänyt enää maailman menosta mitään. Nyt äitini on jo tähtenä taivaalla ja vailla huolia arjen asioista.

    VastaaPoista
  5. Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  6. Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  7. Jos tarina on täysin keksitty olet hyvin perehtynyt aiheeseen 😊 mukaansa vetävä tarina vaikkakin myös surullinen .

    VastaaPoista
  8. Kiitos kirjoituksestasi.Valtavasti tulvi mieleeni muistoja äidistäni lukiessani blogiasi. Paljon teimme ja keskustelimme yhdessä hänen viimeisinä vuosinaan, mikä saa minut vieläkin hymyilemään vaikka samanaikaisesti sisimpäni täyttää kyyneleet. Olen iloinen, että jaksat kirjoittaa omista kokemuksistasi muistisairaan kanssa, sillä uskon, että samalla kirjoituksillasi jaat rohkeutta ja kokemuksia jollekin toiselle. Sydämesi on kultaa, kun jaksat hoitaa tätiäsi.

    VastaaPoista
  9. Samaa mieltä; on kyllä niin mukaansatempaava tekstiä, että myös minä jään odottelemaan jatkoa tarinalle.

    VastaaPoista
  10. Itse havaitsin, että puheenaiheen vaihtaminen on joskus paras konsti. Hieman epäreilua, mutta jos muisti on kateissa, niin konsteja on aika vähän.

    VastaaPoista