TRUE CHRISTMAS STORY

Story was written for SuKoKa ry's Annual 2015 (Finnish Breeding Club)
Photos: Jin Kaakinen
Swimming pool photo: Katriina Raanto

TRUE CHRISTMAS STORY

The weather was dark and grey as usually in mid December in my home town Mäntsälä, winter had not yet arrived but autumn was definitely over. I was hoping to get the first snow before Christmas, even a thin layer would do to give some light in the darkness. After I finished some paper work I had for that morning I left for a walk in nearby forest and took my 8 year old Central Asian Ovcharka female Pipari and her daughter Oili with me. Sun was gleaming mercifully through the naked trees and made the nature look very beautiful in a rough way. The path we took led to a small lake. I sat down on a rock and enjoyed both the silence and the view. Dogs were playing in the ice cold water. Despite the bare ground, my spirit was high and I could feel the approaching Christmas.

Back home I let the dogs stay loose at my fenced yard as normally and went inside to continue working. Pipari laid down in a sunny spot and soon Oili joined her to keep an eye on the neighborhood. It was such a good idea to buy the whole fencing project from a professional fencing company some years ago though it was a bit expensive. It was quite challenging to dig the holes into the ground full of rocks and roots and in the forest part they needed to use a small excavator. In the end all poles were erected in cement but the fence was steady and I didn’t have to worry about any intruders or dogs leaving the property.

One hour later I went outside to take the girls back into the kennel and let other dogs run free on the yard instead. Normally they join me when I get out but this time nobody came. I went to the kennel area and called. Nothing. I thought they had found some old bone treasure and were enjoying that somewhere in peace and privacy. So I took the leash with me and went to look for them.

“If only the snow was there, I could have tracked them down.”

After a while it was clear that they had left the property. Tried to find a hole in the fence or some marks where or how they had left and which way to go but found nothing. If only the snow was there, I could have tracked them down. Hurried to the lake in case they had returned back there but not a sign. Luckily the private road passing by my estate comes to a dead end at the lake and the road is very quiet, especially winter time. Started walking towards the other direction, towards civilization. Two kilometers later I ran into a bigger road and turned back to get a car. Called to my neighbors and asked them to let me know if they see my fugitives.  These lovely people were immediately ready to help me.

“They would never leave their own territory unguarded for such a long time. “

I took my SUV and crawled along the roads with windows open, calling for my dogs. I drove through all the roads nearby and even started timidly to check the roadsides. Returned back home every now and then expecting to see my fugitives happily home. But no, not a sign of them. I started panicking. Drove the roads back and forth, stopped the car and called for the dogs. I even entered strangers’ yards hoping to see Pipari and Oili recognizing my car and running happily to me from behind some old barn. I turned to every tiny road that only tractors use. I expected to spot my white-fawn coloured dogs easily against dark background but saw nothing. I was confused. Even if they were enlarging their territory, I should have come across them long ago. They would never leave their own territory unguarded for such a long time.

After three more hours I was crying desperately. I knew they would have returned home long ago if everything was ok. My mobile rang. My neighbor had catched Oili on her way home. She didn’t want to take any risks so she thought it is better to put her in the leash as she was somewhat confused. I rushed to pick her up while my subconscious was alarming. Why the duo had split? Why had Oili left her mother? I tried to control my imagination and stay calm.

“I think your dog is in our swimming pool”

My angst only grew bigger when we got back home. Oili was in good shape but somehow confused and restless. Cried my eyes out and took her to her own kennel. I backed up out of the gate again to continue searching when a white car blocked my way. The driver asked if I had lost a dog. I nodded crying. I think your dog is in our swimming pool, he said. Will you join me? I nodded again silently, couldn’t hold my tears. I was too afraid to ask anything but that moment I knew she was dead. Drowned and floating on the water.

Followed his car to a deserted estate. It was located only 500 meters from my yard as the crow flies, behind my house, on the other side of a field. Had no idea there was a swimming pool. I approached the pool slowly, afraid of what I would see. There she was. She was standing on her hind legs, trembling like crazy holding the ladders tight with her forelegs to keep her head above the water. The pool was not in use but it was filled with rainwater. It was clear that without her own initiative to hold the ladders she would have drowned hours ago.

Had to call for help to lift her up. My dear neighbor Heikki came with his son Jukka. Hanging on the edge of the pool I managed to fasten a strong collar on her neck to help the lifting. When Jukka jumped into the pool with his clothes on, Pipari growled at him. Almost immediately the look in her tired eyes changed showing relief as she seemed to understand that she was being helped now.  Jukka was still hesitating to approach this big guardian dog but in the end he took her into his arms and lifted her up towards us and Heikki pulled her out of the pool.

“this was my Christmas”

I was so happy that I couldn’t stop crying and hugging my trembling and smelling precious granny. She was so weak that she didn’t have the strength to stand on her feet, she simply fell down. I covered her with the blankets the retired estate owner gave me. After a few minutes rest, Pipari reached for Jukka who was sitting beside me and licked his hand. I saw Jukka’s eyes getting moist. It was clear that he was the hero of Pipari. Being still too exhausted to get into the car, Jukka lifted her gently in my SUV.

Finally this adventure was over. Back home I washed my smelling fugitive granny and gave her some painkillers. She fell asleep by the fireplace. Not sure if she went through today’s horrible happenings in her dreams but she certainly had a pretty tough nightmare. I sat beside her for hours just watching her. It was unbearable to think that she had probably heard me calling for her all the time but was only able to hold the ladders and hope somebody would come. I am so thankful I didn’t loose my dear friend in a horrible way like this. I bent over Pipari and kissed her strong muzzle – this was my Christmas.

Next day I stopped by the retired couple to thank them for their help and concern. They told me that Pipari and Oili had visited their summer house earlier that day and then left back towards my house on the other side of the field. Between their summer house and my house was this old deserted estate. My dogs had ran through that estate on their way home. Suddenly few hours later Oili had come back to their summer house, alone. He was wondering where the mother dog was but after a while he told Oili to go home and walked her towards the deserted estate. Oili started running and he saw her stopping by the swimming pool. As he thought she was thirsty and the pool was too dangerous place to stop for a drink, he chased her away. 

Later that evening it was still bothering him why Oili came back alone and why she stopped by the pool, so he decided to go and check the pool. Just to be sure. Thank God he did! Otherwise nobody would have found Pipari in the pool in time. Based on the time line she had been struggling in the pool for hours fighting against drowning and hypothermia. There was probably not much time left anymore when he found her. Oili had probably been hanging around the pool waiting for her mom to get up and then finally left for some help first to the estate owner and then home to me.

Today Pipari is a happy pensioner. She will be 10 years soon and is in remarkably good fit. Last year she was Veteran World Winner 2014 in World Dog Show in Helsinki. I am happy she was alive to experience this unforgettable moment. My beautiful brave granny.

Wishing you all Merry Christmas!

  

JOULUTARINA

Kirjoitettu Suomen Koirankasvattajat ry:lle, julkaistu SuKoKan joulunumerossa Annual 2015

Kuvat: Jin Kaakinen 

Uima-allaskuva: Katriina Raanto

JOULUTARINA 

Joulukuun puoliväli Mäntsälässä pari vuotta sitten oli samanlainen kuin etelässä yleensäkin siihen aikaan, lumeton ja harmaa. Toiveita kuitenkin oli, että lunta tulisi jouluksi, edes se hento valkoinen vaippa, joten mieli oli korkealla. Saatuani aamulle suunnittelemani työt tehtyä, otin päivän ensimmäiselle metsälenkille mukaan 8-vuotiaan keskiaasiankoirani Piparin ja tyttärensä Oilin. Aurinko pilkahteli armollisesti paljaiden oksien lomasta korostaen luonnon karua kauneutta. Seurasimme puron uomaa läheiselle järvelle, jossa istahdin kalliolle ja katselin koirien puuhastelua rantavedessä. Ihana hiljaisuus ja luonnonrauha. Paljaasta maasta huolimatta saatoin aistia lähestyvän joulun.

Kotona jätin koirat aidatulle pihalleni niin kuin aina ennenkin. Vanha rouva Pipari asettui aurinkoiseen kohtaan lepäämään eli pitämään silmällä lähitienoon tapahtumia ja Oili asettui äitinsä viereen nauttimaan auringosta. Oli hyvä idea aikanaan aidata tontti kokonaan ja antaa ammattilaisten tehdä se, vaikka hinta kirpaisikin. Metsäisillä osuuksilla tolppien kaivuuseen oli tarvittu pientä kaivuria ja kaikki tolpat oli lopulta valettu sementillä, mutta se kannatti, eipähän tarvinnut murehtia pysyykö aita pystyssä.

Tunnin kuluttua lähdin vaihtamaan seuraavaa ulkoiluporukkaa pihalle ja ihmettelin, kun kukaan ei liittynyt seuraani tullessani ovesta ulos. Tarhoille päästyäni kutsuin koiria. Kun kumpikaan ei tullut usean kutsun jälkeen, ajattelin niiden löytäneen vanhan herkkukätkön, jota nyt nautiskelivat antaumuksella jossain. Otin naulakosta hihnat ja lähdin kiertämään metsäistä tonttia.

”Jos olisi ollut lunta, olisin nähnyt edes tassunjäljet.”

Tontin kierrettyäni oli selvää, että kaksikko oli jotenkin onnistunut poistumaan pihalta. Tarkistin koko aidan nähdäkseni mihin suuntaan ne olivat lähteneet, mutta en löytänyt revittyä verkkoa tai kaivettua tunnelia tai ylipäätään minkäänlaista merkkiä paljaasta maasta. Jos olisi ollut lunta, olisin nähnyt edes tassunjäljet. Otin hihnat ja lähdin kävelemään tonttini ohi kulkevaa hiljaista yksityistietä aamuisen lenkin suuntaan, järvelle päin. Josko kaksikko olisi jostain syystä lähtenyt tuoreiden hajujen perässä takaisin metsään? Onneksi kotitieni on hiljainen mökkitie, jossa ei talviaikaan juuri liikennettä ole. Palasin metsästä tyhjin käsin. Kävelin pari kilometriä seuraavalle isolle tielle asti koiria huudellen. Ei jälkeäkään. Hain kotoa auton ja soitin tutuille naapureille, että pitäisivät silmät auki ja soittaisivat minulle, jos näkevät vilauksenkin koiristani. Ihanat naapurini lupautuivat heti päivystämään pihojaan ja lähiteitä.

”Ne eivät hevin jätä omaa reviiriään ilman silmälläpitoa.”

Otin maasturini ja ajoin ryömimisvauhtia ikkunat auki ääniä kuulostellen ja koiriani huudellen. Ajoin kaikki lähistön tiet läpi ja vilkuilin jo varovasti ojanpenkkojakin. Palasin vähän väliä kotiin toiveikkaana, josko karkurit olisivat odottamassa pihassa. Eivät olleet. Paniikki alkoi iskeä. Ajelin autolla edestakaisin ja pysähdyin joka välissä kutsumaan koiria. Käännyin jopa kauempana asuvien vieraiden ihmisten pihoihin, jos koirani kuulisivat tutun auton äänen ja putkahtaisivat jonkun rakennuksen takaa. Ajoin kaikki mahdolliset epämääräiset metsätiet, jonne maasturilla pääsee, kutsuin koiriani ja tähystin pellot ja metsät. Valkopohjaiset läikikkäät koirat olisi helppo havaita tummaa maastoa vasten. Olin ymmälläni. Vaikka kyseessä olisi ns. reviirinlaajennus, olisi koirien pitänyt jo tulla vastaan jossain vaiheessa. Ne eivät hevin jätä omaa reviiriään ilman silmälläpitoa.

Kolmen tunnin kuluttua itkin jo hysteerisesti. Tiesin, että äiti ja tytär olisivat palanneet kotiin tähän mennessä, jos kaikki olisi hyvin. Kännykkäni soi. Naapurini oli ottanut Oilin kiinni, kun se oli oikaissut hänen pihansa läpi matkalla kotiin. Ihana naapuri. Ryntäsin hakemaan Oilia alitajunnan tuutatessa varoitusmerkkejä. Miksi kaksikko oli hajonnut? Miksi Oili oli jättänyt äitinsä? Yritin pitää ajatukseni kurissa ja itseni kasassa.  

”… se taitaa olla meidän uima-altaassa…”

Ahdistukseni vain kasvoi saatuani Oili kotiin. Se oli hyvässä kunnossa, mutta jotenkin hämmennyksissään. Vuolaasti itkien vein Oilin tarhaan ja peruutin taas kerran pihasta ulos etsimään mummukkaa. Samassa taakseni pysähtyi valkoinen auto, jonka kuljettaja kysyi, onko minulta kadonnut koira. Nyökkäsin itkien. Tuntematon vanhempi mies sanoi, että se taitaa olla meidän uima-altaassa, tuletko mukaan? Nyökkäsin kyyneleet valuen enkä uskaltanut kysyä mitään. Näin sieluni silmin Piparin kelluvan hukkuneena altaassa.

Hetken matkaa ajettuamme päädyimme aution tilan pihalle. Tilan, joka sijaitsi vain 500 metriä omasta tontistani, taloni takana, pellon toisella puolen. En todellakaan tiennyt, että siellä oli uima-allas. Lähestyin allasta hitaasti, peläten mahdollisesti aukeavaa näkyä. Siellä Pipari oli. Se seisoi takajaloillaan täristen kuin horkassa ja piti etutassuillaan kiinni altaan rappusista kannatellen näin päätään veden pinnan yläpuolella. Allas ei ollut käytössä, mutta siinä oli niin paljon sadevettä, että ilman kekseliäisyyttään ja pelastavia portaita sen olisi käynyt huonosti.

”minun jouluni oli tässä ja nyt”

Koska omat voimani eivät olisi riittäneet nostamaan sitä altaasta, soitin lisäapua ja naapurini Heikki tuli poikansa Jukan kanssa apuun. Altaan reunalla roikkuen yletyin laittamaan Piparille leveän pannan, josta pystyy nostamaan isokokoista koiraa. Kun Jukka hyppäsi vaatteet päällä altaaseen, murahti Pipari varoittavasti. Samassa se varmasti ymmärsi itsekin saavansa apua ja sen väsynyt katse muuttui helpottuneeksi. Jukka otti Piparin syliin ja nosti sen niin ylös kuin pystyi, ylhäällä Heikki veti sen pannasta altaan reunalle. Itkin valtoimenaan ja halasin märkää ja jätevedelle haisevaa koiraani. Se tärisi kauttaaltaan ja lyyhistyi voimattomana maahan. En tiedä kauan se olisi jaksanut enää taistella altaan pohjalla. 

Tilan omistaja oli hakenut meille huopia, joihin käärin vanhuksen. Hetken aikaa levättyään Pipari ojensi hitaasti päätään vieressäni istuvaa Jukkaa kohti ja lipaisi tämän kättä. Jukan silmät kostuivat ja me kaikki tiesimme, että hän oli Piparin sankari. Täysin uupuneena se ei kyennyt hyppäämään autoon, joten Jukka otti sen hellästi syliin ja nosti kyytiin. Vaihdoin tilan omistajien kanssa puhelinnumeroita ja kiiruhdin kotiin. Kotona otin mummukan sisälle taloon, kuivasin sen ja annoin kipulääkettä. Väsynyt vanhus hakeutui takan lämpöön ja nukahti välittömästi. Näkikö se unia tapahtuneesta, en tiedä, mutta kovasti sen unessa tuntui tapahtuvan. Istuin Piparin vierellä monta tuntia sen unta valvoen. Oli kestämätöntä ajatella, että se oli todennäköisesti kuullut kaikki kutsuhuutoni, mutta roikkunut vaan rappusissa henkensä kaupalla ja odottanut pelastajaa. Onneksi en menettänyt ystävääni näin karmealla tavalla. Annoin suukon paksuun kuonoon - minun jouluni oli tässä ja nyt.

Seuraavana päivänä käydessäni kiittämässä Piparin löytänyttä eläkeläispariskuntaa, selvisi, että kaksikko, äiti ja tytär, olivat käyneet rapsuteltavina heidän mökillään, minkä jälkeen ne olivat lähteneet kohti pellon toisella puolella näkyvää taloani. Heidän mökkinsä ja minun taloni välillä sijaitsi autio tila, jonka läpi koirat kulkivat. Parin tunnin kuluttua Oili oli kuitenkin palannut heidän mökilleen takaisin, yksin. Mies oli ihmetellyt, mihin äiti jäi ja saatellut Oilia taloani kohden, josta oletti koirien tulleen. Oili oli pysähtynyt altaan reunalle, mutta mies oli ajatellut sen olevan janoinen ja ajanut sen pois vaarallisesta paikasta. 

Häntä oli kuitenkin jäänyt vaivaamaan äitikoiran kohtalo ja Oilin pysähdys altaalla. Tunne oli niin vahva, että hän oli lähtenyt myöhemmin illalla käymään autiolla tilalla ja tarkistanut uima-altaan. Luojan kiitos! Ilman häntä Piparia ei olisi löydetty ajoissa. Se oli aikajanasta päätellen sinnitellyt altaassa usean tunnin jaksamisen ja hypotermian rajoilla, kahdella jalalla portaissa roikkuen. Sen aika oli käymässä todella vähiin. Oili oli todennäköisesti viettänyt saman ajan altaan reunalla äitinsä vierellä ja lähtenyt lopulta epätietoisena hakemaan apua, ensin kyseiseltä pariskunnalta ja sitten kotoa.

Hyväkuntoinen Pipari täyttää kahden viikon kuluttua 10 vuotta, asuu sisällä talossa ja elää onnellisen eläkeläisen elämää. Viime vuonna se voitti Helsingin Maailman Voittaja -näyttelyssä Veteraani Maailman Voittaja –tittelin. Olen iloinen, että se oli elossa ja sai kokea vielä tämän tähtihetken. Kaunis urhea mummukkani.

Rauhallista ja Onnentäyteistä Joulua kaikille!

AINON MATKA, osa 5

AINON MATKA, osa 5 – päiväkirjamuotoinen kertomus vanhuksen sairastumisesta muistisairauteen, arjen pienistä sattumuksista ja niiden mukanaan tuomasta tahattomasta huumorista.

Aikaisemmin julkaistu osat Tiliotteiden huhtikuu, Toukokuiset suunnitelmat,  Kesäkuu avaa ongelmaa sekä Heinä- ja elokuussa naapurit ja passin uusiminen aiheuttavat huolia.

 

DIAGNOOSI VARMISTUU SYYS-LOKAKUUSSA

16.9.2015

Olen ollut syyskuun alun melko kiireinen ja yhteydenotto Ainoon on tapahtunut lähinnä puhelimitse. Laakson sairaalan kutsu jatkotutkimuksiin vaivaa häntä edelleen ja uni on katkonaista.

Keskustelemme jälleen aiheesta ja vakuutan, ettei tutkimuksista ole hänelle mitään haittaa. Päinvastoin. Jos hänellä todettaisiin alkava muistisairaus, hidastaisi lääkitys sairauden etenemistä ja hän pystyisi nauttimaan elämästään paljon pidempään.

- Mutta tiedätkö, kun minä en ole huomannut muistissani mitään vikaa, huokaa Aino ja hetken hiljaisuuden jälkeen jatkaa. Voihan niitä pillereitä kuitenkin ottaa varmuuden vuoksi.

21.9.2015

Olemme aamulla hyvissä ajoin perillä Laakson sairaalan geriatrian poliklinikalla. Täytän aulassa omaisen osuuden kyselykaavakkeista ja ojennan lomakkeet hoitajalle. Lääkäri kutsuu ensin Ainon yksin huoneeseensa ja tekee hänelle lyhyen muistitestin.

Hetken kuluttua liityn heidän seuraansa. Jotenkin minusta tuntuu, että lääkäri ei usko Ainolla olevan todellisia ongelmia. Hän rypistää otsaansa ja katsoo minua arvioivasti tiukaten, miten ongelmat ilmenevät. Tunnen olevani heikolla jäällä ja oloni on vähintäänkin epämiellyttävä Ainon tuijottaessa minua vierestä, anovasti kuin koiranpentu. Lääkäri odottaa vastauksia ja Aino tuijottaa. Tuntuu pahalta puhua Ainon asioista hänen läsnä ollessaan, koska en ole puhunut niistä edes hänen kanssaan. Olen vain tarkkaillut ja yrittänyt auttaa. Mutta koska Aino osaa olla lyhyissä tapaamisissa hyvin vakuuttava ja haluan vain hänen parastaan, kokoan itseni ja kerron kylmänrauhallisesti, että ajoittaisen sekavuuden lisäksi Aino on alkanut kertomaan satuja. Hänen juttuihinsa ei voi juurikaan enää luottaa. Aino tuhahtaa vieressä.

Esimerkin vuoksi koetan ohjata keskustelun viimeaikaisiin tapahtumiin, koska tuoreet tapahtumat ovat Ainolle vaikeita muistaa. Kysyn viimeviikkoisista pienimuotoisista juhlista äitini luona.  Aino tapittaa lääkäriä suoraan silmiin ja kertoo juhlista iloisen hersyävästi. Hän nauraa ääneen ja muistelee, miten hyvää ruokaa hänen miehensä juhlissa tekikään. Jos en tietäisi paremmin, olisin voinut uskoa. Niin varmaan lääkärikin. Koska hän ei voi tietää, kerron, että Ainon mies on nukkunut pois kolme vuotta sitten ja nämä ovat nyt muisteloita vanhoista ajoista. Lääkäri tarttuu tähän ja utelee Ainon miehen poismenosta sekä moneen kertaan viime viikosta. Milloin mies kuoli, minä päivänä viime viikolla Aino kävi kylässä, kenen luona ja ketä muita siellä oli? Miehensä Aino kertoo kuolleen jo vuosia sitten, mutta mieltää tämän kuitenkin yhä viime viikkoisille juhlille. Muut kysymykset jäävät ilman vastauksia ja Ainon iloinen puheen pulputus muuttuu apeaksi hiljaisuudeksi.

Saamme lähetteen magneettikuviin ja EKG:hen. Lääkäri kertoo Ainolle, että hän epäilee tämän sairastavan alkavaa muistisairautta ja sen tähden hänen aivonsa magneettikuvataan. Magneettikuvaus saa yllättäen Ainon ilahtumaan, se kuulostaa hauskalta. Sen sijaan lääkärin ehdotus kotihoidosta saa totaalityrmäyksen.

EKG:n otamme saman tien alakerrassa. Huomaan, että Aino on jo väsynyt. Silmissä on tyhjä katse ja hän haluaa kotiin. Jään odottamaan häntä sydänfilmin ajaksi odotustilaan ja kerron, että odotan tässä samassa paikassa oven vieressä. Pian Aino pyyhältääkin jo tutkimushuoneen ovesta ja suuntaa käytävää eteenpäin. Lähden hänen peräänsä ja kutsun häntä. Aino kääntyy ja hänen kasvonsa loistavat onnesta, kun hän tunnistaa minut.

- No onpas kiva nähdä! Ketä lääkäriä sinä tulit tänne tapaamaan?

Silmäni täyttyvät kyynelistä. Halaan Ainoa ja kerron, että tulimme tänne yhdessä tänään hänen lääkäriään tapaamaan. Aino katsoo minua kummeksuen, ilmeestä päätellen hän ei usko minua.

29.9.2015

Aino on saanut laskun Laakson sairaalasta. Laskun summa on pieni, mutta yllättäen tullut lasku saa hänet sekaisin. Hänellä on vaikeuksia ymmärtää, mistä häntä laskutetaan eikä hän oikein muista käyntiämme Laakson sairaalassa.  Eikä hän muista tänään omaa pankkiaankaan, eikä sitä kuinka lasku maksetaan. Lohdutan, että tulen huomenna käymään niin käydään yhdessä maksamassa lasku.

Olen todellakin menossa Ainolle huomenna, yhdessä kodinhoitajan kanssa. En kerro siitä hänelle mitään ennen kuin aamulla, ettei hän menetä yöuniaan. Josko hän pystyy laskun takia muutenkaan nukkumaan.

30.9.2015

Aamu valkenee huomattavasti paremmissa tunnelmissa. Aino on levännyt ja on taas paremmin menossa mukana. Soitan hänelle autosta ja kerron, että olen matkalla hänen luokseen. Mukanani on kodinhoitaja, joka tulee vain vilkaisemaan, että kaikki on kunnossa - juuri niin kuin lääkärille vakuutimme.

Ensijärkytyksestä toivuttuaan Aino lupaa päästää kodinhoitajan sisälle. Tiedän, ettei hän halua vieraita kotiinsa, mutta  toisaalta tiedän, että kun kodinhoitaja näkee Ainon siistin kodin ja näkee itse, että jääkaapissa on ruokaa ja asiat ovat kunnossa, hälvenee lääkärinkin huoli ainakin hetkeksi.

Kodinhoitajan käynti sujuu oikein hyvin ja Aino demonstroi innokkaasti jooga-liikkeitään ja näyttää kuinka hän imuroi lähes joka päivä asuntonsa kattoa myöten. Syömisestä puhuttaessa kodinhoitaja ehdottaa ateriapalvelua, jonka Aino tyrmää suorilta.

- Inhoan muiden laittamia ruokia! En koskaan syö niitä, tiuskaisee Aino. Hyi!

Lupaan pitää silmällä Ainon ruokailua ja kerron, että olemmekin juuri lähdössä äitini luokse lounaalle.

- Ihanko totta? kysyy Aino eikä pysty hillitsemään onnellista ilmettään ajatellessaan äitini ruokia.

7.10.2015

Odotan Ainoa parkkipaikalla. Hänellä näyttää olevan monta muovipussia mukanaan. Otan kassit häneltä ja autan turvavyön kanssa. Huomaan, että yhdessä muovipussissa on sateenvarjo, muut ovat tyhjiä. Laitan tyhjät muovipussit yhteen pussiin ja tungen ne sateenvarjon kanssa samaan. Aino kuitenkin erottelee ne niin että hänelle jää kaksi pussia. Yksi, jossa on sateenvarjo ja toinen, jossa on tyhjiä muovipusseja.

Löydämme helposti Malmin sairaalan röntgen-osaston ja Aino pääsee magneettikuviin lähes saman tien. Hän on reipas eikä tarvitse minua mukaan. Tutkimushuoneesta tullessaan hän suorastaan säteilee onnesta!

- Oli niin kiva kokemus, että voisin mennä toistekin! hihkuu Aino ja kertoo mukavasta kokemuksestaan vastaantulijoille ja käy vielä kehumassa info-pisteessäkin kuinka mukava oli käydä ja saa vastaukseksi ystävällisiä hymyjä ja kiitoksia.

23.10.2015

Tunnelma autossa on jotenkin vaisu. Aino ei ymmärrä, miksi taas pitää mennä Laakson sairaalaan.

- Mennään nyt kuuntelemaan ne magneettikuvausten tulokset. Jos kuvissa  näkyy jotain, johon voidaan määrätä lääkkeitä niin sitten saamme ne  pillerit, joita olemme halunneetkin, sanon yrittäen innostaa Ainoa.

     - Mitkä kuvaukset? Ketä on kuvattu?

     - Muistatko, kun kävit niissä magneettikuvissa pari viikkoa sitten? kysyn

     - En minä muista. Mitä minusta kuvattiin?

     - Aivot, sanon lyhyesti.

     - Minkä takia? ihmettelee Aino.

Käymme tätä samaa keskustelua läpi uudestaan ja uudestaan kunnes saavumme perille. Olen apea ja ahdistunut ja mietin kuinka kauan tämä voi jatkua näin.

Perillä menemme yhdessä lääkärin vastaanotolle. Ainoa hieman häiritsee, että pakotin hänet jättämään tyhjät muovipussit autoon ja hän etsiskelee niitä. Lääkäri kertoo kiertelemättä, että Ainon aivoissa näkyi selvää rappeutumista tietyillä alueilla, mikä sopii Alzheimerin tautiin. Lääkäri ei usko, että kyseessä on edes ihan alkava vaihe.

Aino ei halua uskoa lääkäriä ja yrittää väittää vastaan. Lopulta hän antaa periksi ja istuu musertuneena vieressäni. Pidän häntä kädestä ja muistutan, että nyt saamme niitä pillereitä. Ne auttavat varmasti hidastamalla taudin etenemistä.

Vaikka tuntuu karulta kuulla asioista näin suoraan, olen vilpittömän kiitollinen, että lääkäri väänsi asian rautalangasta, eikä se jäänyt minun tehtäväkseni. Hän suosittelee jälleen kodinhoitajaa ja ateriapalvelua, mutta sanon, että otamme ne vasta sitten, kun on ihan pakko. Lääkäri tekee myös hyvin selväksi, että Ainon on pakko saada ihmiskontakteja tästä päivästä alkaen, vaikka ei haluaisikaan. Hän suosittelee Kontulan toimintakeskusta. Päätän, että käymme tutustumassa siihen kotimatkalla, Ainon vastustelusta huolimatta.

Kotimatka menee hiljaisuuden vallitessa. Ajamme Kontulan ostoskeskukseen ja haemme apteekista lääkkeet sekä kasan dosetteja. Sen jälkeen ajan suorinta tietä Kontulan toimintakeskukseen. Keskus on moderni ja siisti paikka ja täynnä eri-ikäisiä ihmisiä. Ainokin alkaa innostua.

Tarjoan meille kahvit ja ostan itselleni piirakan palan. Tiedän jo kokemuksesta, ettei Aino koskaan halua ruokaa eikä mitään herkkuja, mutta syö kyllä mielellään minun annokseni, jos en millään jaksa. Nytkin jaksoin vain yhden palan, jonka jälkeen Aino söi loput hyvillä mielin.

Tapasimme myös sosiaaliohjaajan, joka kertoi vanhuksille suunnatusta päivätoiminta-ohjelmasta ja antoi meille ohjelman mukaan. Koska Aino ei tietysti ollut aikeissakaan tulla toimintakeskukseen enää toistamiseen, teimme sosiaaliohjaajan kanssa sotasuunnitelman, jota noudattaisimme yhteistuumin.

Vaikka Aino periaatteessa vastustikin toimintakeskusta, muisteli hän kuitenkin lämmöllä kuinka oli joskus käynyt siellä miehensä kanssa tämän vielä eläessä. Tätä en tosin uskonut, mutta ei sen niin väliä, pääasia, että Aino oli onnellinen.

Kotimatkalla yritin opettaa Ainolle helppoa reittiä keskukseen, mutta hän oli sekaisin jo ensimmäisen käännöksen jälkeen.

Kotona numeroin dosetit ja jaoin niihin puolikkaat tabletit. Selitin dosettien käytön moneen kertaan ja aina, kun ajattelin, että nyt se oli selvä, jouduin aloittamaan alusta. Aloin olla jo todella epätoivoinen, kunnes ymmärsin todeta ääneen, että jos en saa häntä ymmärtämään ja noudattamaan antamiani ohjeita, joudun pyytämään tänne kodinhoitajan joka antaa ne hänelle valvotusti joka aamu. 

24.10.2015

Soitin Ainolle joka aamu ensimmäisen viikon ajan ja varmistin, että hän otti pillerit oikein. Olin varautunut ajamaan paikalle, mutta pillerinotto tuntui sujuvan ihan hyvin. Surukseni kiinnitin huomiota siihen, että muutaman päivän ajan diagnoosin jälkeen hän oli hyvin sekava ja tuntui jotenkin luovuttaneen.

Viikon kuluttua lääkityksen aloittamisesta, hän alkoi kuitenkin vaikuttaa jotenkin selkeämmältä ja pirteämmältä, vaikkei lääkkeiden kai pitänyt vaikuttaa niin? Jostain syystä hänen ajatuksensa pysyivät paremmin kasassa ja hän vaikutti taas onnellisemmalta.

27.10.2015

Soitin Ainolle iltapäivällä ja kyselin kuulumisia.

Olimme sopineet sosiaaliohjaajan kanssa, että Aino kävisi toimintakeskuksessa muistiryhmässä joka tiistai. Äitini järjesti hänelle kyydin ensimmäisenä tiistaina ja jäi paikalle varmistamaan, että kaikki menee hyvin. Alkuun Aino vastusteli eikä halunnut jäädä ryhmäänsä, mutta innostuikin sitten ja oli päivästä selvästi hyvillään.

Hän kertoi innoissaan, mitä kaikkea he olivat tehneet päivän aikana. Ja kuinka hyvät ruoat siellä ruokalassa olikaan. Kysyin hämmästyneenä, että söitkö todellakin siellä lounasta? Juu, söin tietenkin! kuului Ainon vastaus. Arvasin jo siinä vaiheessa, että tämä oli satua ja myöhemmin sain vahvistuksen, että hän oli juonut vain kupin kahvia. Lopuksi hän totesi, että vaikka keskuksessa olikin kivaa, ei hän sinne kyllä enää tämän jälkeen mene. En uskonut sitäkään.

Alan selvästi oppia lukemaan Ainoa.