AINON MATKA,
osa 7 – päiväkirjamuotoinen kertomus vanhuksen sairastumisesta
muistisairauteen, arjen pienistä sattumuksista ja niiden mukanaan tuomasta
tahattomasta huumorista.
Aikaisemmin
julkaistu osat Tiliotteiden huhtikuu, Toukokuiset suunnitelmat, Kesäkuu avaa
ongelmaa, Heinä- ja elokuussa naapurit ja passin uusiminen aiheuttavat huolia, Diagnoosi
varmistuu syys-lokakuussa sekä Tilannepäivitys, toukokuu 2016.
SISAREN
VIERAILU
27.6.16
Olemme
jälleen tienpäällä Ainon kanssa. Ainolla on mukana kaikki tärkeimmät: toppatakki,
pipo, käsilaukku ja muovikassit. Muovikasseja on nyt kolme. Kahdessa on lisää
tyhjiä muovikasseja ja kolmannessa on sisätossut. Käymme lataamassa lisää aikaa
bussikorttiin ja sitten suunnistamme äidilleni syömään, jotta Aino saa
vaihtelua ruokavalioon.
Hän syö
hyvällä ruokahalulla ja ottaa vielä lisääkin. Ihan kaikkea. Hän on onnellinen ja
vastaanottavainen. Kerromme hänelle, että hänen Sveitsissä asuva sisarensa,
Maru, on tulossa käymään kahden viikon kuluttua ja kysymme, josko hän voisi
tarjota yösijan sisarelleen ja mukana
matkustaville kahdelle lapsenlapselle. Edes yhdeksi yöksi, jotta sisaruksilla
olisi mahdollisuus viettää aikaa yhdessä.
Aino ei
innostu ideasta. Hän epäröi ruoan laittamista niin isolle porukalle. Lupaamme,
että Maru käy kaupassa ja tekee kaikki ruoat. Hän on loistava kokki.
Aino ei silti halua. Muistutamme, että hän on viettänyt Marun luona Sveitsissä lukemattomia
kesiä vuorilla samoten. Ja aina hän on ollut sinne tervetullut ja saanut täyden
ylöspidon.
Emme saa
Ainoa taipumaan, joten ehdotan, että haen hänet ja tulemme yhdessä äitini
luokse Marua tervehtimään. Se on Ainosta hyvä idea ja hän on innoissaan, kun
näkee sisarensa taas. Viime kesänäkin heillä oli hauskaa yhdessä.
8.7.16
Juhlapäivä
koittaa vihdoin, Maru on Suomessa.
Emme tee
enää treffejä parkkipaikalle, vaan haen Ainon sisältä. Aino avaa oven ja
yllättyy iloisesti minut nähdessään.
- Ai, kun kiva! Tuletko sinäkin minua hakemaan, hymyilee Aino ja viittoilee minua
peremmälle.
- Minäkin? Tuleeko joku muukin sinua hakemaan?
- No se mies!
- Kuka mies? Tarkoitatko veljeäni?
- Ei, kun se mies, joka soittelee joka päivä. Hän ei kyllä tiedä, että sinäkin tulet.
Jäämmekö odottamaan häntä?
Mietin
kuumeisesti, kuka mies on luvannut hakea hänet, mutta mikään vaihtoehto ei
tunnu realistiselta, koska paikalle tulee vain veljeni ja hän tietää, että minä
tuon Ainon tullessani. Lähdemme hissillä alas ja autoa kohti. Aino epäröi
vielä, josko miestä pitäisi jäädä odottamaan.
- Kyllä se suomalainen oli, puhui hyvää suomea, muistelee Aino. Hän on soittanut
minulle joka päivä! Kyllähän sinä tunnet hänet, etkö tunnekin?
- Ehkä hän on mennyt suoraan äidille, mennään katsomaan, tuumaan ja autan Ainon
autoon.
Autossa
ainoa puheenaihe on tuo mystinen mies. Arvaan, että kun aamu alkoi näin, ei se
ehkä kovin selkeäksi tästä muutu.
Lähestyessämme
Vuosaarta, Ainoon iskee paniikki ja hän tarttuu käsivarteeni.
- Ei meidän tänne pitänyt tulla!! Meidän piti mennä muualle.
- Mihin muualle Aino? kysyn rauhoittavasti.
- En minä tiedä, jonnekin ihan muualle, mumisee Aino ja hiljenee takaisin penkin
uumeniin.
Aurinkolahdessa
äitini luona Maru avaa oven leveästi hymyillen ja ojentaa käsivartensa halatakseen
siskoaan. Aino kavahtaa ja väistää Marua.
- Hyvänen aika, etkö tunnista minua? Olen sisaresi Maru!
- Ei ei, ei minulla ole siskoa, sanoo Aino ja pakenee sisälle. Maru? Kuka Maru? Et
sinä kyllä minun sisko ainakaan ole!
Ensimmäinen
puoli tuntia todistellaankin sitä, että Maru on todellakin Ainon täyssisko, jonka
kanssa hän on viettänyt koko lapsuutensa ja jota hän on tavannut säännöllisesti kerran vuodessa. Kuuntelen, kun Maru muistelee heidän yhteistä lapsuuttaan ja yhteisiä patikointimatkojaan vuoristossa. Aino on hyvin epäileväinen ja tenttaa siskoaan tämän biologisesta
äidistä ja syntymäpaikasta.
Aina välillä
keskustelussa vilahtaa myös mysteerimies, jonka piti hakea Aino aamulla. Se sama, joka
soittelee hänelle päivittäin. Ensin Ainon sisarukset vakuuttavat hänelle, että
sinä vain kuvittelet, ei sinulle ole kukaan soittanut. Mutta Ainon usko mieheen ei horju. Hän uskoo omaan tarinaansa vakaasti ja pitää miehestä kiinni kynsin hampain. Hiljaisuus laskeutuu
huoneeseen. Näen järkytyksen Marun kasvoilla. Kovin paljon on tapahtunut
vuodessa.
Jätämme mysteerimiehen
ja sisarusasian sikseen, koska toinen henkilö on Ainon mielestä todellinen ja
toinen taruolento. Seuraavaksi vakuuttelemme hänelle, että lapsista yksikään ei
ole minun lapsenlapseni, vaan Marun. Kenen Marun? ihmettelee Aino.
Lounaan
jälkeen lähdemme koko porukka rannalle ja kävelemme hissuksiin meren äärellä sijaitsevaan kahvila Kampelaan jälkiruoalle. Aino on nyt hyväksynyt, että lapsenlapset ovat Marun
eikä enää ihmettele sitä. Katson vierestä, kun hän juttelee leppoisasti
sisarensa kanssa ja ihailee tämän hyväkäytöksisiä tyttären poikia. Purjeveneet keinuvat hiljalleen tuulessa ja laineiden liplatus tuo mukavia kaikuja menneisyydestä. Tuo ihana iltapäiväinen
hetki meren äärellä jää kauniiksi muistoksi mieleeni.
Heittäessäni Ainon kotiin, hän tarttuu minua
kädestä selvästi liikuttuneena.
- Kyllä sinä saat Katriina olla onnellinen, kun sinulla on noin ihanat lapsenlapset!
