torstai 19. toukokuuta 2016

AINON MATKA, osa 6







AINON MATKA, osa 6 – päiväkirjamuotoinen kertomus vanhuksen sairastumisesta muistisairauteen, arjen pienistä sattumuksista ja niiden mukanaan tuomasta tahattomasta huumorista.


Aikaisemmin julkaistu osat Tiliotteiden huhtikuu, Toukokuiset suunnitelmat, Kesäkuu avaa ongelmaa, Heinä- ja elokuussa naapurit ja passin uusiminen aiheuttavat huolia sekä Diagnoosi varmistuu syys-lokakuussa.


Tilannepäivitys, toukokuu 2016


9.5.16

Edeltävä viikko on ollut huikean hieno, sateeton ja aurinkoinen. Päivälämpötilat ovat huidelleet +22 asteessa. Auringossa lämpötila on ollut suorastaan paahteinen. Kesä!

Kaarran parkkipaikalle ja näen Ainon seisovan auringossa toppatakki päällä ja pipo päässä. Lämmin sää tuli niin nopeasti, ettei hän ole ilmeisesti ehtinyt reagoida siihen. Heilutan kättäni autosta, mutta en saa vastakaikua. Pysäytän auton aivan Ainon eteen. Hän ei ole näkevinään minua, katselee vain ympärilleen niin kuin minua ei olisikaan. Avaan auton ikkunan ja huikkaan tervehdyksen. Aino tuijottaa minua epävarmasti hymyillen, vähän ehkä peloissaan. Nousen autosta ja kävelen hänen luokseen samalla ystävällisesti jutellen. Ainon kasvoille nousee vihdoin onnellinen hymy.  

Olemme matkalla hammasteknikolle. Autossa pyydän Ainoa riisumaan takin ja pipon.

- Miten täällä onkin näin kuuma? Kukaan ei kertonut, että menemme ulos, hän tuskailee. Eikä kukaan ole kertonut, että minne me oikeastaan menemme?

Kerron taas kerran, että olemme matkalla hammasteknikolle laittamaan hammasasiat kuntoon.  Kolme viikkoa aikaisemmin kävimme hammaslääkärillä ja olen siitä lähtien vastannut lähes päivittäin aihetta koskeviin kysymyksiin ja kertonut joka kerta, että tänään meillä on sitten aika hammasteknikolle. Aino yllättyy joka kerta. Vilpittömästi.

Olen päättänyt, etten jatkossa kerro hänelle tapahtumista etukäteen, koska hän ei kykene muistamaan niitä tai muistaa hämärästi osan ja se vaivaa häntä.

Nytkin olimme sopineet treffit Ainon parkkipaikalle klo 10.45, mutta aamulla 7 aikaan sain puhelun. Aino kertoi vapisevalla äänellä pelkäävänsä, etten tulekaan enkä enää auta häntä. Hän oli käynyt parkkipaikalla jo monta kertaa etsimässä minua.   

Ymmärrettävästi en aio jatkossa sopia myöskään kellonaikoja hänen kanssaan. Realistisesti ottaen, hän on kuitenkin kotona. Riittää, että soittelen vain kuulumisia ja varmistelen, ettei hänellä ole menoa. Ainolta tuntuu kadonneen ajantaju ja hän valvoo ja jännittää tapaamisia useita päiviä, jopa viikon etukäteen ja kysyy samaa asiaa lukemattomia kertoja. Ajan vajaan tunnin hänen luokseen ja saatan saada sinä aikana kymmenenkin puhelua.

Tämä on minulle kasvun paikka. Ja on ollut sitä jo pitkään. Minulla on luontaisesti suuri kunnioitus vanhempia ihmisiä kohtaan ja haluan kohdella heitä kuin aikuinen aikuista. Valitettavasti olen joutunut tinkimään periaatteistani ja ottamaan holhoavan otteen, jotta asiat sujuvat. Maaliskuinen tragedia riitti minulle.

Olin hakemassa Ainoa äitini luo lounaalle. Hänen askeleensa olivat jotenkin epätavallisen huterat, mutta pyynnöstäni huolimatta hän kieltäytyi hissistä ja halusi rehvakkaasti käyttää rappuja. Hän otti kaiteesta kiinni ja lähti menemään alaspäin. Yhtäkkiä hänen askeleensa petti ja hän horjahti. Nappasin lennosta Ainoa käsivarresta kiinni, mutta en ollut tarpeeksi nopea, sillä hän ehti pyörähtää ympäri ja lyödä päänsä portaisiin. Laskin hänet varovasti lattialle ja yritin tarkistaa vahingot rapun hämärässä. Kädet ja jalat liikkuivat eikä hän tuntenut kipua, mutta kasvot vuotivat verta.

Lähdimme paikalliseen terveyskeskukseen, jossa saimme iloksemme todeta, että Aino oli ollut onnekas. Mitään ei ollut murtunut ja hän selvisi kaatumisesta muutamalla tikillä ja verisillä mustelmilla. Pahinta olivat henkiset traumat, ja epäusko siitä, että hän oli todella kaatunut omia aikojaan. Rapuissa ei ollut öljyä tai vettä, ne eivät olleet murtuneet askeleen alla eikä kengän pohja ollut hajonnut, vaan Ainon haparoiva askel oli vaan pettänyt.  

Hissin käyttöä koskevissa keskusteluissa jouduin olemaan todella ikävä, jotta sain hänet ymmärtämään, että ajat ovat muuttuneet ja hissin käyttö on ainoa vaihtoehto tästä eteenpäin. En tiedä, selviäisikö hän jalan tai lonkan murtumasta enää jaloilleen.


10.5.16

 Seuraavana päivänä lähdimme taas hammasteknikon pakeille. Jouduimme menemään lyhyet portaat alas, joten pyysin Ainoa ottamaan oikealla kädellä tukevan otteen kaiteesta. Kun nappasin hänen vasemman käsivartensa kainalooni, näin huvittuneen ilmeen hänen kasvoillaan.

- Pelkäätkö, että kaadun? kysyi Aino nauraen.
- Todellakin pelkään, joten ole kiltti ja keskity. Ei enää yhtään kaatumista.

Käynti hammasteknikolla kannatti. Hoitotuolista nousi säteilevän iloinen Aino uusin hienoin hampain. Kaikki vastaantulijat saivat osakseen leveän hymyn ja apteekissa käyntikin sujui tavallista iloisemmin.

Ainon lisääntyneen sekavuuden ja muistihäiriöiden vuoksi lääkitystä jouduttiin nostamaan kaksi viikkoa sitten. Vielä en huomaa mitään kehitystä tilanteessa, mutta viime syksynä, kun lääkitys aloitettiin, huomasin Ainossa suht nopeasti selkeän muutoksen. Hän pystyi kokoamaan ajatuksensa paremmin ja oli selvästi enemmän läsnä tilanteissa. Nyt tilanne ei ainakaan vielä ole lähtenyt korjaantumaan. Yleensä keskustelumme alkavat sillä, että Aino toteaa, että hänellä on alkanut muisti heiketä tai että hän on ihan sekaisin. Lupaavan alun jälkeen hän ei enää tosin myönnä ongelmaa.

Vielä pari kuukautta sitten tilanne oli huomattavasti parempi. Maaliskuun alussa Laakson sairaalassa tehdyssä muistitestissä Aino sai samat pisteet kuin edelliselläkin kerralla. Iloitsin kovasti siitä, ettei testi silloin osoittanut muistin huononemista.

Testin jälkeen ollaankin sitten otettu takapakkia rajusti. Aino käy joka tiistai Kontulan toimintakeskuksessa. Aikaisemmin hän odotti kiltisti parkkipaikalla häntä noutamaan tulleita avustajia. Nyt hän välillä kieltäytyy saattajista ja livistää karkuun. Kahdesti Aino on löytänyt yksin perille toimintakeskukseen. Ei tosin ilman apua, vaan monen mutkan kautta, ystävällisten ihmisten avustuksella. Joku on laittanut hänet oikeaan suuntaan menevään bussiin ja kuski on kertonut, koska ollaan perillä ja mihin suuntaan lähteä. Tällaisen reissun jälkeen hän on aina illalla väsynyt ja sekaisin. Hän on vihainen toimintakeskukselle, joka on sekoittanut bussien suunnat ja joka on itsekin ihan sekaisin. Kun hän soittaa ja kertoo kuinka sekaisin toimintakeskuksessa oikein ollaan, en meinaa saada mitään selvää hänen puheestaan. Yleensä pyydän häntä lepäämään ja soittamaan aamulla uudestaan. Hän ei koskaan soita. Tai jos soittaa ja kysyn eilisestä, ei hän ymmärrä mistä puhun.

Rehellisesti sanottuna minua pelottaa Ainon omatoimimatkat, kun hän ei oikein muista mihin on matkalla ja se näkyy jo päällepäin. Pelkään, että väärä ihminen näkee hänen haavoittuvuutensa. Vääriä ihmisiä on aivan liikaa näinä aikoina.