AINON MATKA, osa 4

AINON MATKA, osa 4 – päiväkirjamuotoinen kertomus vanhuksen sairastumisesta muistisairauteen, arjen pienistä sattumuksista ja niiden mukanaan tuomasta tahattomasta huumorista.

Aikaisemmin julkaistu osat Tiliotteiden huhtikuu, Toukokuiset suunnitelmat ja Kesäkuu avaa ongelmaa.


 

HEINÄ- JA ELOKUUSSA NAAPURIT JA PASSIN UUSIMINEN AIHEUTTAVAT HUOLIA

3.7.2015

Ainon lisääntyneen sekavuuden takia olen päättänyt kiirehtiä jatkotutkimuksia ja varannut soittoajan Kontulan terveyskeskukseen Ainoa hoitavalle lääkärille. Käymme pitkähkön keskustelun ja kerron lisääntyneestä sekavuudesta. Toivon, että marraskuista aikaa saataisiin aikaistettua. Lääkäri ei usko sen olevan mahdollista ja kehottaa tulemaan päivystykseen, jos tilanne käy mahdottomaksi.

Huokaisten lopetan puhelun ja käännyn katsomaan toppatakissa ja kaulahuivissa keittiön tuolilla nököttävää tätiäni. On heinäkuun alku ja olemme lähdössä hoitamaan hänen asioitaan. Kerron hänelle, että ulkona onkin nyt mukavan lämmintä, kun kesä alkoi vihdoin. Hän tarttuu kaksin käsin toppatakkiin eikä halua luopua talvivarusteistaan. Säädän siis auton ilmastointia viileämmälle.

6.7.2015

Aino on huomannut, että hänen passinsa on mennyt vanhaksi ja haluaa ehdottomasti uusia sen. Olen koko kesäkuun viivytellyt asian kanssa, mutta nyt olen menossa hakemaan häntä passikuviin ja harpon portaat ylös ensimmäiseen kerrokseen. Ehdin juuri soittaa ovikelloa, kun portaita alas tulevan nainen kysyy, että minunko kanssani hän keskusteli eilen puhelimessa? Ymmärrän saman tien, että hän on taloyhtiön hallituksen puheenjohtaja, jonka kanssa Ainon sisko on puhunut. Ehdin vastata nopeasti, että olen siskontyttö ja asia on hoidossa. Aino avaa oven ja nainen jatkaa kiireesti matkaa.

Taloyhtiössä on oltu huolissaan tätini sekavuudesta. Hän on kiertänyt ympäri taloa tiliotteidensa kanssa ja ihmetellyt miten yhtiövastike maksetaan. Yhtäkkiä hän ei enää muistanut, että hänellä on jo vuosia jatkunut suoraveloitus. Ainon ilmeisen sekavuuden vuoksi talon asukkaita oli jäänyt mietityttämään, oliko ihan turvallista, että hän asuu yksin, muistaako hän sammuttaa hellan ja sulkea vesihanat. He olivat ottaneet asian puheeksi Ainon kanssa, joka oli raivostunut.

Aino katsoo vihaisena poistuvan naisen perään, joten käännän keskustelun heti passikuviin ja ajattelen, että ajatus niistä saa hänet hyvälle mielelle.

- Ai mitkä kuvat? ihmettelee Aino eikä ole enää lainkaan halukas lähtemään kuvattavaksi.

Jätämme reissun väliin ja ajattelen, että näin on varmaan parempi. Ei sillä, että hän matkustaisi mihinkään, mutta eipähän sitten tarvitse käydä poliisiasemallakaan aiheuttamassa hämmennystä.

27.7.2017

Aino on taas muistanut passin uusimisen ja pyytää lähes päivittäin, että käytäisiin ottamassa kuvat ja hoitamassa asia. Koska Aino halusi tällä kertaa mennä yksin metrolla Itäkeskukseen, teemme treffit sinne, Nordean eteen. Jonkin aikaa häntä etsittyäni näen hänen kuljeksivan käytävällä hieman edempänä, hämillään. Iloinen hymy syttyy hänen kasvoilleen, kun hän tunnistaa minut.

- No, mutta onpas kiva nähdä! Mitä sinä täällä teet? nauraa Aino. Onpas sattuma! Minä tulin tänne neuvomaan yhdelle naiselle, missä Nordea on, mutta en nyt löydä häntä mistään…

Katson hänen hämmennystään hetken ja päättelen, ettei hän ole neuvomassa ketään. Hän varmaan vaan yhdistää minut ja Nordean ja meni sitten sekaisin, kun emme tulleetkaan yhtä matkaa, vaan tulin vastaan käytävällä.  

Passikuvien otosta ei meinaa tulla mitään. Aino ihmettelee kenen passiin ne tulevat ja miksi ne täytyy ottaa. En ole vielä tottunut näihin ailahteluihin, mutta päätän, että tällä kertaa ne kuvat otetaan, kun täällä kerran ollaan. Uusittiin passi tai ei.

Heinäkuun loppupuolesta elokuun puoliväliin seuraa selvästi seesteinen noin kolmen viikon vaihe. Aino ei enää soita monta kertaa päivässä eikä aina edes päivittäin. Ja kun hän soittaa, hän on onnellisen oloinen. Aidon tuntuisesti onnellinen ja huoleton. Hän ulkoilee paljon ja ajelee metrolla ja bussilla.

Jutut ovat niin vakuuttavia, että ajattelen hiljaa mielessäni, että oli ehkä ihan hyvä, ettei sitä jatkotutkimusaikaa aikaistettu. Ehkä tämä ei olekaan muistisairautta, vaan jotain muuta. Jokin ohimenevä ongelma.

18.8.2015

Ihana elokuinen päivä! Loikin parkkipaikan läpi shortseissa ja olkaimettomassa topissa. Alaovelta soitan Ainolle ja kysyn ovikoodia. Hän ei muista sitä, joten hän tulee hetken kuluttua alas avaamaan oven. Pian lasioven läpi kuultaakin vaaleansininen toppatakki. Ainon nauravat kasvon pilkistävät kaulaliinan takaa.

- Etkö ole käynyt tänään vielä ulkona? kysyn. Katso, kun aurinko paistaa!

- Kyllä minä kävin aamulla jo lenkillä ja vaikka missä, siellä on jotenkin niin kosteata, sanoo Aino nyrpistäen nenäänsä auringon paahteelle.

Vaikka missä? Ihoni nousee kananlihalle. Kosteata? Tätäkö se on ollut? Hän on istunut sisällä koko kesän ja käynyt ehkä vain kaupassa toppatakki päällä? Olenko taas mennyt halpaan? En saa uskoa enää mihinkään, manaan itsekseni. 

Käymme läpi hänen Lontoon asioitaan ja tarkistan samalla hänen postinsa. Laakson sairaalasta soitettiin minulle edellisellä viikolla ja kerrottiin, että hänen jatkotutkimuksiaan voidaankin aikaistaa. En löydä kutsukirjettä, mutta uskon sen tulevan lähipäivinä. Päätän, etten sano siitä Ainolle mitään etukäteen.

Ennen lähtöäni tarkistan vielä jääkaapin ja punnitsen tätini. Jääkaapissa on hyvin vähäisesti mitään, mutta Aino vakuuttaa syöneensä.

Mietin, miten saisin hänet mukaani kauppaan ja ehdotan, että lähtisimme Itäkeskukseen vaikka kahville kesän kunniaksi. Toivon, että hän ymmärtäisi muutenkin nauttia valosta ja kauniista ulkoilukeleistä, kun kohta on taas syksy. Me emme kuitenkaan lähde ulos, koska Aino käy muutenkin niin paljon joka paikassa.

19.8.2015

Olen asiakkaan kanssa palaverissa ja puhelin on äänettömällä. Näen, että tätini soittaa. Kotimatkalla laitan äänet takaisin ja kuuntelen Ainon jättämän viestin. En meinaa saada mitään selvää. Sen ymmärrän, että viestin jättäjä on hyvin hyvin vihainen ja kiroaa ja meuhkaa. Minä en ole hullu! loppuu puhelu.

Laakson sairaalan kutsu jatkotutkimuksiin on siis tullut.

Illalla soitan Ainolle. Hän on vieläkin vihainen, mutta pystyy jo puhumaan aiheesta. Käymme taas läpi asiaa ja muistutan, että tätähän me olemme halunneet koko ajan, auttaa häntä muistamaan paremmin. Erikoislääkäri tutkii hänet ja päättää, ovatko lisätutkimukset tarpeen ja saako hän muistin huononemista jarruttavia lääkkeitä.

Aino on yllättäen ihan samaa mieltä, mutta hän on huolissaan, kun tutkimusaika on jo ylihuomenna, 21.8. Niin nopealla aikataululla hän ei kyllä lähde.

Kerron, että tutkimusaika on vasta syyskuussa, kuukauden kuluttua. Hän menee hiukan hämilleen, mutta nauraa sitten ja on helpottuneen oloinen.

Yksi asia häntä kuitenkin mietityttää. Se passi. Se täytyy käydä uusimassa.