AINON MATKA, osa 2 –
päiväkirjamuotoinen kertomus vanhuksen sairastumisesta muistisairauteen, arjen
pienistä sattumuksista ja niiden mukanaan tuomasta tahattomasta huumorista.
Aikaisemmin
julkaistu osa TILIOTTEIDEN HUHTIKUU.
TOUKOKUISET
SUUNNITELMAT
4.5.2015
Katson, kun
Aino lähestyy hitaasti parkkipaikkaa ja tähyilee minua. Hyppään autosta ulos ja
vilkutan hänelle. Avaan pelkääjänpaikan oven ja kerron, että olen menossa tämän
jälkeen eläinlääkärille ja jouduin siksi ottamaan koiran mukaan. Se on häkissä
auton takaosassa eikä sitä tarvitse pelätä, vaikka se ei ilahdukaan autoon
tulevasta vieraasta ja saattaa murista. Aino nyökkää ymmärtäväisesti.
Kuulen
koiran murinan, kun kierrän kuljettajan paikalle, tartun Ainoa kädestä ja
sanon, ettei tarvitse pelätä. Aino kääntyy katsomaan koiraa ja alkaa murista
takaisin. Hetken katson sanattomana tätä vuoropuhelua. Aino näyttää koiralle
hampaitaan ja murisee minkä jaksaa ja koira yrittää tulla häkin läpi. Sitten
käännän Ainon takaisin menosuuntaan ja kiellän kommunikoimasta koiran kanssa.
Tilanne rauhoittuu pikkuhiljaa.
Itäkeskuksessa
parkkeeraan auton tuttuun paikkaan ja lähdemme kohti Nordeaa.
- Minne me oikein olemme menossa? En minä täällä kyllä ole koskaan käynyt, ihmettelee
Aino.
Nordea on
tupaten täynnä. Otan jonotuslapun ja käymme odottaessa läheisessä
luontaistuoteliikkeessä. Koetan kysellä, mitä vitamiineja Aino syö ja olisiko
tarvetta ostaa esimerkiksi E-vitamiinia. Keskustelu ei tuota tulosta. Päätän
inventoida Ainon kaapit, kun pääsemme takaisin.
Nordeassa
Aino tarkkailee innokkaana vuoronumeroista ilmoittavaa valotaulua ja laskee
ääneen, montako on jäljellä ennen meitä: 5, 4, 3, 2, 1...
- Nyt mennään! hihkaisee Aino ja spurttaa lähimmälle kassalle tuupaten siinä jo
asioivaa henkilöä. Pahoittelen häiriötä ja ohjaan Ainon käsivarresta oikealle
kassalle. Kassalla hän tuijottaa hetken nuorta naista tiskin takana ja tokaisee sitten, ettei tuo voi ymmärtää mistään mitään. Aino kieltäytyy todistamasta
henkilöllisyyttään.
Autossa otan
varovaisesti puheeksi muistineuvolassa käymisen. Vaikka olen kuinka valmistellut
asiaa etukäteen, tuntuu sen esittäminen vaikealta. Kerron, että ystäväni äiti
sai muistitestissä käytyään lääkkeitä, jotka hidastivat muistin heikkenemistä. En
uskalla mainita Alzheimerin mahdollisuutta, puhun vain huonomuistisuudesta. Ehdotus
saa kylmän vastaanoton. Ensin Aino kieltää kaikki muistiongelmat, sitten hän raivostuu ja lopuksi loukkaantuu.
Ajamme
loppumatkan hiljaisuudessa.
12.5.2015
Aino tuntuu
leppyneen ja tulee hymyillen vastaan rapun alaovelle. Arvelen, että hän ei ehkä
muista ehdotustani. Käymme läpi hänen papereitaan ja pohdimme kuinka edetä Lontoon
asioiden kanssa. Ehdotan pikaista matkaa paikan päälle, mutta se saa torjuvan
vastaanoton. Aino ei halua enää matkustaa entiseen kotikaupunkiinsa. Fyysisesti
hän on hyvässä kunnossa ja matkustuskelpoinen, joten henkilökohtainen visiitti olisi
helpoin ja nopein tapa hoitaa asiat. Muistin huonontuminen ja ajoittainen sekavuus huomioiden matka pitäisi tehdä mahdollisimman pian. Jään pohtimaan vaihtoehtoja.
Teen lähtöä
ja huomaan, että Ainoa askarruttaa jokin. Vihdoin hän ottaa taskustaan pienen
pilleripurkin ja näyttää sitä ujosti minulle.
- Kävin apteekista hakemassa tällaisia pillereitä, ne auttavat muistamaan. Olen ottanut niitä nyt joka päivä, sanoo Aino ja laskee katseen alas. Eivät ne kyllä vielä ole vaikuttaneet... Kauankohan näitä pitää syödä ennen kuin ne
vaikuttavat? Muistanko minä sitten yhtäkkiä asioita?
Ainon epätoivo on kouriintuntuvaa. Hänen on vaikea hyväksyä, ettei enää muista tai ymmärrä asioita. Halaan häntä ja sanon, ettei se muisti ehkä ihan sillä tavalla palaudu. Kerron myös, että epäilen, ettei nämä reseptivapaat lääkkeet ole niin tehokkaita kuin lääkäristä reseptillä saadut.
Kehotan häntä syömään niitä ja jos ne eivät ala vaikuttamaan, käydään sitten muistineuvolassa ja pyydetään vahvempia lääkkeitä lääkäriltä.
Sen jälkeen
saan lähes päivittäin raporttia pillereiden vaikutuksesta. Aino todella yrittää ja odottaa muistiaan palaavaksi.
19.5.2015
Koska Ainon tilanne ei ole parantunut, varaan hänelle ajan muistineuvolaan Malmille kesäkuun alussa. Odotan oikeaa hetkeä kertoa
siitä.
Käymme läpi
Barclays Bankin kanssa käymääni kirjeenvaihtoa. He eivät pysty tunnistamaan
tätiäni annettujen tietojen perusteella ja pyytävät häntä soittamaan. Näppäilen
numeron ja esittelen itseni. Kerron, että tätini on jo iäkäs eikä välttämättä
ymmärrä englantia enää niin hyvin. Pyydän heitä puhumaan hitaasti, selvästi ja
yksinkertaisesti ja annan luurin Ainolle. Hetken aikaa sivusta seurattuani
ymmärrän, ettei keskustelu voi johtaa mihinkään. Otan puhelimen takaisin ja
mietimme Ms. Dayen kanssa kuinka edetä. Olen tympiintynyt melkein kaksi
kuukautta jatkuneeseen kirjeenvaihtoon. Jos asioita ei saa heidän lupauksistaan
huolimatta hoidettua kirjeitse eikä puhelimitse, ei jää paljon vaihtoehtoja.
Kokeilen kepillä jäätä ja sanon, että koska asialla on kiire, lennämme Lontooseen
todennäköisesti jo seuraavalla viikolla. Tätini pudistaa kiivaasti päätään ja
Ms. Daye vastaa, ettei asialla kai ole niin kiire. Koetan välttää sanomasta,
että on sillä, koska pelkään, ettei tätini ole kohta enää oikeustoimikelpoinen.
Lopetettuani
puhelun katson Ainon harhailevaa tyhjää katsetta ja voin tuntea hänen ahdinkonsa. Ymmärrän, että Lontoon matka on liian iso ponnistus ja saattaisi sotkea Ainoa vaan lisää. Hän istuu alas ja katsoo käsiinsä.
- Miksi ne pillerit eivät vaikuta minuun? En minä halua matkustaa mihinkään, Aino sanoo
tuskin kuuluvasti. Äskeisen puhelun muistaessaan hän kuitenkin innostuu uudelleen. Hyvä, että saatiin tämäkin asia hoidettua nyt, kun kerroin niille
puhelimessa, kuka minä olen ja miten paljon tykkäsin asua Lontoossa. Siellä oli
niin mukavaa ja naapuritkin oli niin kivoja!
Tartun syöttiin.
- Kuule Aino, mitäs jos mentäisiin nyt hakemaan niitä oikeita pillereitä ja katsottais kuinka
nopeasti ne tehoavat? aloitan varovasti.
- Miksi ne pitää hakea sieltä muistipaikasta?
- Heidän on pakko ensin testata muistisi, että osaavat määrätä oikeanlaisia pillereitä,
ei se ole iso juttu. Jos vaikka saataisiin pillerit mukaan saman tien, yritän innostaa Ainoa tietäen hyvin, ettei lääkkeitä muistineuvolasta saa ja että testi on vasta pitkän polun alku. Mutta sitä se juuri on - se on alku.
