tiistai 16. elokuuta 2016

AINON MATKA, osa 7









AINON MATKA, osa 7 – päiväkirjamuotoinen kertomus vanhuksen sairastumisesta muistisairauteen, arjen pienistä sattumuksista ja niiden mukanaan tuomasta tahattomasta huumorista.

Aikaisemmin julkaistu osat Tiliotteiden huhtikuu, Toukokuiset suunnitelmat, Kesäkuu avaa ongelmaa, Heinä- ja elokuussa naapurit ja passin uusiminen aiheuttavat huolia, Diagnoosi varmistuu syys-lokakuussa sekä Tilannepäivitys, toukokuu 2016.


SISAREN VIERAILU


27.6.16

Olemme jälleen tienpäällä Ainon kanssa. Ainolla on mukana kaikki tärkeimmät: toppatakki, pipo, käsilaukku ja muovikassit. Muovikasseja on nyt kolme. Kahdessa on lisää tyhjiä muovikasseja ja kolmannessa on sisätossut. Käymme lataamassa lisää aikaa bussikorttiin ja sitten suunnistamme äidilleni syömään, jotta Aino saa vaihtelua ruokavalioon.

Hän syö hyvällä ruokahalulla ja ottaa vielä lisääkin. Ihan kaikkea. Hän on onnellinen ja vastaanottavainen. Kerromme hänelle, että hänen Sveitsissä asuva sisarensa, Maru, on tulossa käymään kahden viikon kuluttua ja kysymme, josko hän voisi tarjota  yösijan sisarelleen ja mukana matkustaville kahdelle lapsenlapselle. Edes yhdeksi yöksi, jotta sisaruksilla olisi mahdollisuus viettää aikaa yhdessä.

Aino ei innostu ideasta. Hän epäröi ruoan laittamista niin isolle porukalle. Lupaamme, että Maru käy kaupassa ja tekee kaikki ruoat. Hän on loistava kokki.

Aino ei silti halua. Muistutamme, että hän on viettänyt Marun luona Sveitsissä lukemattomia kesiä vuorilla samoten. Ja aina hän on ollut sinne tervetullut ja saanut täyden ylöspidon.

Emme saa Ainoa taipumaan, joten ehdotan, että haen hänet ja tulemme yhdessä äitini luokse Marua tervehtimään. Se on Ainosta hyvä idea ja hän on innoissaan, kun näkee sisarensa taas. Viime kesänäkin heillä oli hauskaa yhdessä.


8.7.16

Juhlapäivä koittaa vihdoin, Maru on Suomessa.

Emme tee enää treffejä parkkipaikalle, vaan haen Ainon sisältä. Aino avaa oven ja yllättyy iloisesti minut nähdessään.

- Ai, kun kiva! Tuletko sinäkin minua hakemaan, hymyilee Aino ja viittoilee minua peremmälle.
- Minäkin? Tuleeko joku muukin sinua hakemaan?
- No se mies!
- Kuka mies? Tarkoitatko veljeäni?
- Ei, kun se mies, joka soittelee joka päivä. Hän ei kyllä tiedä, että sinäkin tulet. Jäämmekö odottamaan häntä?

Mietin kuumeisesti, kuka mies on luvannut hakea hänet, mutta mikään vaihtoehto ei tunnu realistiselta, koska paikalle tulee vain veljeni ja hän tietää, että minä tuon Ainon tullessani. Lähdemme hissillä alas ja autoa kohti. Aino epäröi vielä, josko miestä pitäisi jäädä odottamaan.

- Kyllä se suomalainen oli, puhui hyvää suomea, muistelee Aino. Hän on soittanut minulle joka päivä! Kyllähän sinä tunnet hänet, etkö tunnekin?
- Ehkä hän on mennyt suoraan äidille, mennään katsomaan, tuumaan ja autan Ainon autoon.

Autossa ainoa puheenaihe on tuo mystinen mies. Arvaan, että kun aamu alkoi näin, ei se ehkä kovin selkeäksi tästä muutu.

Lähestyessämme Vuosaarta, Ainoon iskee paniikki ja hän tarttuu käsivarteeni.

- Ei meidän tänne pitänyt tulla!! Meidän piti mennä muualle.
- Mihin muualle Aino? kysyn rauhoittavasti.
- En minä tiedä, jonnekin ihan muualle, mumisee Aino ja hiljenee takaisin penkin uumeniin.

Aurinkolahdessa äitini luona Maru avaa oven leveästi hymyillen ja ojentaa käsivartensa halatakseen siskoaan. Aino kavahtaa ja väistää Marua.

- Hyvänen aika, etkö tunnista minua? Olen sisaresi Maru!
- Ei ei, ei minulla ole siskoa, sanoo Aino ja pakenee sisälle. Maru? Kuka Maru? Et sinä kyllä minun sisko ainakaan ole!

Ensimmäinen puoli tuntia todistellaankin sitä, että Maru on todellakin Ainon täyssisko, jonka kanssa hän on viettänyt koko lapsuutensa ja jota hän on tavannut säännöllisesti kerran vuodessa. Kuuntelen, kun Maru muistelee heidän yhteistä lapsuuttaan ja yhteisiä patikointimatkojaan vuoristossa. Aino on hyvin epäileväinen ja tenttaa siskoaan tämän biologisesta äidistä ja syntymäpaikasta.

Aina välillä keskustelussa vilahtaa myös mysteerimies, jonka piti hakea Aino aamulla. Se sama, joka soittelee hänelle päivittäin. Ensin Ainon sisarukset vakuuttavat hänelle, että sinä vain kuvittelet, ei sinulle ole kukaan soittanut. Mutta Ainon usko mieheen ei horju. Hän uskoo omaan tarinaansa vakaasti ja pitää miehestä kiinni kynsin hampain. Hiljaisuus laskeutuu huoneeseen. Näen järkytyksen Marun kasvoilla. Kovin paljon on tapahtunut vuodessa.

Jätämme mysteerimiehen ja sisarusasian sikseen, koska toinen henkilö on Ainon mielestä todellinen ja toinen taruolento. Seuraavaksi vakuuttelemme hänelle, että lapsista yksikään ei ole minun lapsenlapseni, vaan Marun. Kenen Marun? ihmettelee Aino.

Lounaan jälkeen lähdemme koko porukka rannalle ja kävelemme hissuksiin meren äärellä sijaitsevaan kahvila Kampelaan jälkiruoalle. Aino on nyt hyväksynyt, että lapsenlapset ovat Marun eikä enää ihmettele sitä. Katson vierestä, kun hän juttelee leppoisasti sisarensa kanssa ja ihailee tämän hyväkäytöksisiä tyttären poikia. Purjeveneet keinuvat hiljalleen tuulessa ja laineiden liplatus tuo mukavia kaikuja menneisyydestä. Tuo ihana iltapäiväinen hetki meren äärellä jää kauniiksi muistoksi mieleeni.

 Heittäessäni Ainon kotiin, hän tarttuu minua kädestä selvästi liikuttuneena.

- Kyllä sinä saat Katriina olla onnellinen, kun sinulla on noin ihanat lapsenlapset!