AINON MATKA, osa 7

AINON MATKA, osa 7 – päiväkirjamuotoinen kertomus vanhuksen sairastumisesta muistisairauteen, arjen pienistä sattumuksista ja niiden mukanaan tuomasta tahattomasta huumorista.

Aikaisemmin julkaistu osat Tiliotteiden huhtikuu, Toukokuiset suunnitelmat, Kesäkuu avaa ongelmaa, Heinä- ja elokuussa naapurit ja passin uusiminen aiheuttavat huolia, Diagnoosi varmistuu syys-lokakuussa sekä Tilannepäivitys, toukokuu 2016.

SISAREN VIERAILU

27.6.16

Olemme jälleen tienpäällä Ainon kanssa. Ainolla on mukana kaikki tärkeimmät: toppatakki, pipo, käsilaukku ja muovikassit. Muovikasseja on nyt kolme. Kahdessa on lisää tyhjiä muovikasseja ja kolmannessa on sisätossut. Käymme lataamassa lisää aikaa bussikorttiin ja sitten suunnistamme äidilleni syömään, jotta Aino saa vaihtelua ruokavalioon.

Hän syö hyvällä ruokahalulla ja ottaa vielä lisääkin. Ihan kaikkea. Hän on onnellinen ja vastaanottavainen. Kerromme hänelle, että hänen Sveitsissä asuva sisarensa, Maru, on tulossa käymään kahden viikon kuluttua ja kysymme, josko hän voisi tarjota  yösijan sisarelleen ja mukana matkustaville kahdelle lapsenlapselle. Edes yhdeksi yöksi, jotta sisaruksilla olisi mahdollisuus viettää aikaa yhdessä.

Aino ei innostu ideasta. Hän epäröi ruoan laittamista niin isolle porukalle. Lupaamme, että Maru käy kaupassa ja tekee kaikki ruoat. Hän on loistava kokki.

Aino ei silti halua. Muistutamme, että hän on viettänyt Marun luona Sveitsissä lukemattomia kesiä vuorilla samoten. Ja aina hän on ollut sinne tervetullut ja saanut täyden ylöspidon.

Emme saa Ainoa taipumaan, joten ehdotan, että haen hänet ja tulemme yhdessä äitini luokse Marua tervehtimään. Se on Ainosta hyvä idea ja hän on innoissaan, kun näkee sisarensa taas. Viime kesänäkin heillä oli hauskaa yhdessä.

8.7.16

Juhlapäivä koittaa vihdoin, Maru on Suomessa.

Emme tee enää treffejä parkkipaikalle, vaan haen Ainon sisältä. Aino avaa oven ja yllättyy iloisesti minut nähdessään.

- Ai, kun kiva! Tuletko sinäkin minua hakemaan, hymyilee Aino ja viittoilee minua peremmälle.

- Minäkin? Tuleeko joku muukin sinua hakemaan?

- No se mies!

- Kuka mies? Tarkoitatko veljeäni?

- Ei, kun se mies, joka soittelee joka päivä. Hän ei kyllä tiedä, että sinäkin tulet. Jäämmekö odottamaan häntä?

Mietin kuumeisesti, kuka mies on luvannut hakea hänet, mutta mikään vaihtoehto ei tunnu realistiselta, koska paikalle tulee vain veljeni ja hän tietää, että minä tuon Ainon tullessani. Lähdemme hissillä alas ja autoa kohti. Aino epäröi vielä, josko miestä pitäisi jäädä odottamaan.

- Kyllä se suomalainen oli, puhui hyvää suomea, muistelee Aino. Hän on soittanut minulle joka päivä! Kyllähän sinä tunnet hänet, etkö tunnekin?

- Ehkä hän on mennyt suoraan äidille, mennään katsomaan, tuumaan ja autan Ainon autoon.

Autossa ainoa puheenaihe on tuo mystinen mies. Arvaan, että kun aamu alkoi näin, ei se ehkä kovin selkeäksi tästä muutu.

Lähestyessämme Vuosaarta, Ainoon iskee paniikki ja hän tarttuu käsivarteeni.

- Ei meidän tänne pitänyt tulla!! Meidän piti mennä muualle.

- Mihin muualle Aino? kysyn rauhoittavasti.

- En minä tiedä, jonnekin ihan muualle, mumisee Aino ja hiljenee takaisin penkin uumeniin.

Aurinkolahdessa äitini luona Maru avaa oven leveästi hymyillen ja ojentaa käsivartensa halatakseen siskoaan. Aino kavahtaa ja väistää Marua.

- Hyvänen aika, etkö tunnista minua? Olen sisaresi Maru!

- Ei ei, ei minulla ole siskoa, sanoo Aino ja pakenee sisälle. Maru? Kuka Maru? Et sinä kyllä minun sisko ainakaan ole!

Ensimmäinen puoli tuntia todistellaankin sitä, että Maru on todellakin Ainon täyssisko, jonka kanssa hän on viettänyt koko lapsuutensa ja jota hän on tavannut säännöllisesti kerran vuodessa. Kuuntelen, kun Maru muistelee heidän yhteistä lapsuuttaan ja yhteisiä patikointimatkojaan vuoristossa. Aino on hyvin epäileväinen ja tenttaa siskoaan tämän biologisesta äidistä ja syntymäpaikasta.

Aina välillä keskustelussa vilahtaa myös mysteerimies, jonka piti hakea Aino aamulla. Se sama, joka soittelee hänelle päivittäin. Ensin Ainon sisarukset vakuuttavat hänelle, että sinä vain kuvittelet, ei sinulle ole kukaan soittanut. Mutta Ainon usko mieheen ei horju. Hän uskoo omaan tarinaansa vakaasti ja pitää miehestä kiinni kynsin hampain. Hiljaisuus laskeutuu huoneeseen. Näen järkytyksen Marun kasvoilla. Kovin paljon on tapahtunut vuodessa.

Jätämme mysteerimiehen ja sisarusasian sikseen, koska toinen henkilö on Ainon mielestä todellinen ja toinen taruolento. Seuraavaksi vakuuttelemme hänelle, että lapsista yksikään ei ole minun lapsenlapseni, vaan Marun. Kenen Marun? ihmettelee Aino.

Lounaan jälkeen lähdemme koko porukka rannalle ja kävelemme hissuksiin meren äärellä sijaitsevaan kahvila Kampelaan jälkiruoalle. Aino on nyt hyväksynyt, että lapsenlapset ovat Marun eikä enää ihmettele sitä. Katson vierestä, kun hän juttelee leppoisasti sisarensa kanssa ja ihailee tämän hyväkäytöksisiä tyttären poikia. Purjeveneet keinuvat hiljalleen tuulessa ja laineiden liplatus tuo mukavia kaikuja menneisyydestä. Tuo ihana iltapäiväinen hetki meren äärellä jää kauniiksi muistoksi mieleeni.

 Heittäessäni Ainon kotiin, hän tarttuu minua kädestä selvästi liikuttuneena.

- Kyllä sinä saat Katriina olla onnellinen, kun sinulla on noin ihanat lapsenlapset!

KARELIN SAA TYÖPARIKSEEN TURKMEENIN PENTU OTTOMAANIN

TARINOITA TYÖKOIRINA TOIMIVIEN KASVATTIENI ARJESTA, OSA 2:Karelin ja Ottomaani, Loimaa

Little Freak's Habib "Ottomaani" ja Little Freak's Guzar "Karelin"

www.kennellittlefreaks.com

Kesäkuu 2016

Lähestyn Leinosen lammastilaa ja pysäytän auton sähköaidan viereen. Tiedän, että koirat ovat töissä vasemmanpuoleisella laidunlohkolla, laitumen toisessa päässä ja otan kameran valmiiksi esiin. Ehdin vaihtaa muutaman sanan isännän kanssa ennen kuin koirat saapuvat portille. 

Karelin 16kk tunnistaa minut ja vahtihaukku muuttuu ystävälliseksi. Turkmeenipentu Ottomaani 7kk sen sijaan ei enää muista minua. Se lopettaa isännän rauhoitellessa haukkumisen, mutta kulkee edes takaisin, muristen ja karvat pystyssä. Se ei todellakaan halua päästää minua omalle alueelleen.

Jonkin ajan kuluttua pääsemme menemään laitumelle ja hetken haisteltuaan Ottomaani hyväksyy minut ja saan rapsutella sitä. Siinä on tosin haasteensa, koska Karelin haluaa painia. Se tunkee karhumaisen päänsä joka raosta ja taluttelee minua käsivarresta pitkin laidunta. Kasvattajana tunnen sen suvun niin hyvin, etten viitsi yhtään innostaa sitä tai joudun todellakin painimaan.

Leinosen vanha keskiaasiankoira, Sokrates, nukkui pois marraskuussa ja tilalle jäi työkoiriksi enää kaksi vanhaa maremmaa ja nuori Karelin. Kaukaa viisaasti Leinonen päätti ottaa kasvamaan vielä yhden vartijanalun, jottei Karelin jää yksin, jos vanhuksille sattuu jotain. Vanhat ja kokeneet maremmat saivat siis uuden lapsukaisen opetettavakseen.

Ottomaani on keskiaasiankoira, mutta se on niin sanottu turkmeeni eli Turkmen Alabai. Sen suku ja verilinjat ovat Turkmenistanista lähtöisin ja sen jalostuksessa on käytetty vain puhtaita turkmeeneja. Turkmenistan on suljettu maa ja siellä Turkmen Alabai on statussymboli, jonka maastavienti on lailla kielletty. Muualla asuvat turkmeenit pohjautuvat maasta aikanaan, laillisesti tai laittomasti, tuotuihin yksilöihin.

Ottomaanin piti alun perin lähteä työkoiraksi vuoristoon Unkariin, mutta korvien typistämättömyyden vuoksi se jäi Suomeen ja pääsi Leinosen tilalle töihin. Karelin otti uuden tulokkaan riemulla vastaan ja ne ovat olleet erottamattomat siitä asti.

Toukokuussa molemmat maremmat nukkuivat pois. Onneksi ne ehtivät opettaa Karelinille kuinka lampaiden kanssa käyttäydytään. Se on iso ja riehakas uros ja vieraita kohtaan aika raju, mutta lampaiden kanssa hyvin maltillinen. Sillä ei ole hoivaviettiä niitä kohtaan, mutta vartioviettiä kyllä. Ottomaani on osoittanut vartiovietin lisäksi myös hoivaviettiä.  

Viikko sitten Leinonen kutsui aamulla koiria aamiaiselle. Kumpaakaan ei kuulunut, vaikka ne viettivät yleensä yön pihassa lampaiden yöpyessä vielä lampolassa. Leinonen alkoi jo huolestua, kunnes koirat viimein ilmestyivät pihaan tyhjältä laidunalueelta. Molemmat olivat jotenkin levottomia ja Karelin suhtautui Leinoseen hyvin suojelevasti. Ahne koira ei välittänyt sillä kertaa aamiaisestakaan. Päivällä sitten selvisi, että naapuripellolla oli nähty susia aamuyön tunteina. Juuri siltä suunnalta Karelin ja Ottomaani olivat aamulla tulleet. Ne ovat saattaneet olla susijahdissa, kun ei adrenaliiniryöpyn takia ruokakaan maistunut Karelinille.  

Pidimme kuvauksessa pienen tauon ja ajattelimme hiipiä hissuksiin takaisin laitumelle, jos vaikka saisin vielä ennen lähtöä jonkun kivan yllätyskuvan. Karelin huomasi ja tunnisti meidät jo kaukaa, mutta Ottomaani veteli sikeitä eikä herättyään ilahtunut yhtään havaitessaan tunkeilijoita. Sille tuli kiire pelastaa lampaat ja häätää tunkeilijat.

Ensi yöstä alkaen lampaat jäävätkin yöksi laitumelle vartijoidensa kanssa. Leinosta ei huoleta naapurissa nähdyt sudet. Ei minuakaan.

www.kennellittlefreaks.com

AINON MATKA, osa 6

AINON MATKA, osa 6 – päiväkirjamuotoinen kertomus vanhuksen sairastumisesta muistisairauteen, arjen pienistä sattumuksista ja niiden mukanaan tuomasta tahattomasta huumorista.

Aikaisemmin julkaistu osat Tiliotteiden huhtikuu, Toukokuiset suunnitelmat, Kesäkuu avaa ongelmaa, Heinä- ja elokuussa naapurit ja passin uusiminen aiheuttavat huolia sekä Diagnoosi varmistuu syys-lokakuussa.

Tilannepäivitys, toukokuu 2016

9.5.16

Edeltävä viikko on ollut huikean hieno, sateeton ja aurinkoinen. Päivälämpötilat ovat huidelleet +22 asteessa. Auringossa lämpötila on ollut suorastaan paahteinen. Kesä!

Kaarran parkkipaikalle ja näen Ainon seisovan auringossa toppatakki päällä ja pipo päässä. Lämmin sää tuli niin nopeasti, ettei hän ole ilmeisesti ehtinyt reagoida siihen. Heilutan kättäni autosta, mutta en saa vastakaikua. Pysäytän auton aivan Ainon eteen. Hän ei ole näkevinään minua, katselee vain ympärilleen niin kuin minua ei olisikaan. Avaan auton ikkunan ja huikkaan tervehdyksen. Aino tuijottaa minua epävarmasti hymyillen, vähän ehkä peloissaan. Nousen autosta ja kävelen hänen luokseen samalla ystävällisesti jutellen. Ainon kasvoille nousee vihdoin onnellinen hymy.  

Olemme matkalla hammasteknikolle. Autossa pyydän Ainoa riisumaan takin ja pipon.

- Miten täällä onkin näin kuuma? Kukaan ei kertonut, että menemme ulos, hän tuskailee. Eikä kukaan ole kertonut, että minne me oikeastaan menemme?

Kerron taas kerran, että olemme matkalla hammasteknikolle laittamaan hammasasiat kuntoon.  Kolme viikkoa aikaisemmin kävimme hammaslääkärillä ja olen siitä lähtien vastannut lähes päivittäin aihetta koskeviin kysymyksiin ja kertonut joka kerta, että tänään meillä on sitten aika hammasteknikolle. Aino yllättyy joka kerta. Vilpittömästi.

Olen päättänyt, etten jatkossa kerro hänelle tapahtumista etukäteen, koska hän ei kykene muistamaan niitä tai muistaa hämärästi osan ja se vaivaa häntä.

Nytkin olimme sopineet treffit Ainon parkkipaikalle klo 10.45, mutta aamulla 7 aikaan sain puhelun. Aino kertoi vapisevalla äänellä pelkäävänsä, etten tulekaan enkä enää auta häntä. Hän oli käynyt parkkipaikalla jo monta kertaa etsimässä minua.   

Ymmärrettävästi en aio jatkossa sopia myöskään kellonaikoja hänen kanssaan. Realistisesti ottaen, hän on kuitenkin kotona. Riittää, että soittelen vain kuulumisia ja varmistelen, ettei hänellä ole menoa. Ainolta tuntuu kadonneen ajantaju ja hän valvoo ja jännittää tapaamisia useita päiviä, jopa viikon etukäteen ja kysyy samaa asiaa lukemattomia kertoja. Ajan vajaan tunnin hänen luokseen ja saatan saada sinä aikana kymmenenkin puhelua.

Tämä on minulle kasvun paikka. Ja on ollut sitä jo pitkään. Minulla on luontaisesti suuri kunnioitus vanhempia ihmisiä kohtaan ja haluan kohdella heitä kuin aikuinen aikuista. Valitettavasti olen joutunut tinkimään periaatteistani ja ottamaan holhoavan otteen, jotta asiat sujuvat. Maaliskuinen tragedia riitti minulle.

Olin hakemassa Ainoa äitini luo lounaalle. Hänen askeleensa olivat jotenkin epätavallisen huterat, mutta pyynnöstäni huolimatta hän kieltäytyi hissistä ja halusi rehvakkaasti käyttää rappuja. Hän otti kaiteesta kiinni ja lähti menemään alaspäin. Yhtäkkiä hänen askeleensa petti ja hän horjahti. Nappasin lennosta Ainoa käsivarresta kiinni, mutta en ollut tarpeeksi nopea, sillä hän ehti pyörähtää ympäri ja lyödä päänsä portaisiin. Laskin hänet varovasti lattialle ja yritin tarkistaa vahingot rapun hämärässä. Kädet ja jalat liikkuivat eikä hän tuntenut kipua, mutta kasvot vuotivat verta.

Lähdimme paikalliseen terveyskeskukseen, jossa saimme iloksemme todeta, että Aino oli ollut onnekas. Mitään ei ollut murtunut ja hän selvisi kaatumisesta muutamalla tikillä ja verisillä mustelmilla. Pahinta olivat henkiset traumat, ja epäusko siitä, että hän oli todella kaatunut omia aikojaan. Rapuissa ei ollut öljyä tai vettä, ne eivät olleet murtuneet askeleen alla eikä kengän pohja ollut hajonnut, vaan Ainon haparoiva askel oli vaan pettänyt.  

Hissin käyttöä koskevissa keskusteluissa jouduin olemaan todella ikävä, jotta sain hänet ymmärtämään, että ajat ovat muuttuneet ja hissin käyttö on ainoa vaihtoehto tästä eteenpäin. En tiedä, selviäisikö hän jalan tai lonkan murtumasta enää jaloilleen.

10.5.16

 Seuraavana päivänä lähdimme taas hammasteknikon pakeille. Jouduimme menemään lyhyet portaat alas, joten pyysin Ainoa ottamaan oikealla kädellä tukevan otteen kaiteesta. Kun nappasin hänen vasemman käsivartensa kainalooni, näin huvittuneen ilmeen hänen kasvoillaan.

- Pelkäätkö, että kaadun? kysyi Aino nauraen.

- Todellakin pelkään, joten ole kiltti ja keskity. Ei enää yhtään kaatumista.

Käynti hammasteknikolla kannatti. Hoitotuolista nousi säteilevän iloinen Aino uusin hienoin hampain. Kaikki vastaantulijat saivat osakseen leveän hymyn ja apteekissa käyntikin sujui tavallista iloisemmin.

Ainon lisääntyneen sekavuuden ja muistihäiriöiden vuoksi lääkitystä jouduttiin nostamaan kaksi viikkoa sitten. Vielä en huomaa mitään kehitystä tilanteessa, mutta viime syksynä, kun lääkitys aloitettiin, huomasin Ainossa suht nopeasti selkeän muutoksen. Hän pystyi kokoamaan ajatuksensa paremmin ja oli selvästi enemmän läsnä tilanteissa. Nyt tilanne ei ainakaan vielä ole lähtenyt korjaantumaan. Yleensä keskustelumme alkavat sillä, että Aino toteaa, että hänellä on alkanut muisti heiketä tai että hän on ihan sekaisin. Lupaavan alun jälkeen hän ei enää tosin myönnä ongelmaa.

Vielä pari kuukautta sitten tilanne oli huomattavasti parempi. Maaliskuun alussa Laakson sairaalassa tehdyssä muistitestissä Aino sai samat pisteet kuin edelliselläkin kerralla. Iloitsin kovasti siitä, ettei testi silloin osoittanut muistin huononemista.

Testin jälkeen ollaankin sitten otettu takapakkia rajusti. Aino käy joka tiistai Kontulan toimintakeskuksessa. Aikaisemmin hän odotti kiltisti parkkipaikalla häntä noutamaan tulleita avustajia. Nyt hän välillä kieltäytyy saattajista ja livistää karkuun. Kahdesti Aino on löytänyt yksin perille toimintakeskukseen. Ei tosin ilman apua, vaan monen mutkan kautta, ystävällisten ihmisten avustuksella. Joku on laittanut hänet oikeaan suuntaan menevään bussiin ja kuski on kertonut, koska ollaan perillä ja mihin suuntaan lähteä. Tällaisen reissun jälkeen hän on aina illalla väsynyt ja sekaisin. Hän on vihainen toimintakeskukselle, joka on sekoittanut bussien suunnat ja joka on itsekin ihan sekaisin. Kun hän soittaa ja kertoo kuinka sekaisin toimintakeskuksessa oikein ollaan, en meinaa saada mitään selvää hänen puheestaan. Yleensä pyydän häntä lepäämään ja soittamaan aamulla uudestaan. Hän ei koskaan soita. Tai jos soittaa ja kysyn eilisestä, ei hän ymmärrä mistä puhun.

Rehellisesti sanottuna minua pelottaa Ainon omatoimimatkat, kun hän ei oikein muista mihin on matkalla ja se näkyy jo päällepäin. Pelkään, että väärä ihminen näkee hänen haavoittuvuutensa. Vääriä ihmisiä on aivan liikaa näinä aikoina.

TYÖKOIRAN ALKU KARELIN

TYÖKOIRAN ALKU KARELIN

TARINOITA TYÖKOIRINA TOIMIVIEN KASVATTIENI ARJESTA, OSA 1:Karelin, Loimaa

Little Freak’s Guzar
www.kennellittlefreaks.com

Lokakuu 2015 

Kaukasiankoiran pentu Karelin asuu Leinosen Lammastilalla Loimaalla, jossa se opettelee laumanvartijakoiran töitä kolmen vanhan ja kokeneen laumanvartijan opastuksella. Tilalla riittää vartioitavaa, sillä sen 28 hehtaarilla peltoa laiduntaa toukokuusta lokakuuhun 140 emolammasta. Kesällä karitsointi nostaa määrän jopa 350:en.   

Loimaalla on tapahtunut viime vuosina enenevässä määrin susivahinkoja, pahimmillaan sudet ovat tappaneet 18 lammasta kerralla vain noin 30km päässä Leinosen tilasta.  Leinosen Lammastilan vieressä olevalle Kontulanrahka-suolle on muodostumassa pysyvä susikanta ja keväällä metsästäjät näkivät pariinkin otteeseen suden jälkiä kylvöjen jälkeen pehmeällä pellolla, vain parinsadan metrin päässä Leinosen tilasta. Ensimmäisellä kerralla susia oli jälkien perusteella ollut kolme, seuraavalla kerralla viisi.

Leinosen tilalle hankittiin ensimmäiset laumanvartijat jo vuonna 2007, kun sudet näyttivät siirtyvän pikkuhiljaa yhä lähemmäksi. Se oli kaukokatseista toimintaa ja Leinoselta ikään kuin hyppy tuntemattomaan, Suomen kulttuurissa kun laumanvartijakoirien käyttö oli vielä silloin hyvin harvinaista eikä sitä ole osattu oikein vieläkään täysin hyödyntää. Lisääntyneet susivahingot ovat kuitenkin pikkuhiljaa lisänneet laumanvartijakoirien työkäyttöä myös Suomessa.

 Laumanvartijat eivät kuitenkaan aina tuo autuutta – ne eivät sovi kaikille ihmisille eikä kaikkiin olosuhteisiin. Laumanvartijarotujen kirjo on laaja. Rotujen välillä ja myös rotujen sisällä yksilöiden välillä on suuria eroja. Miten onnistua valitsemaan juuri se rotu ja se yksilö, joka sopii omin olosuhteisiin? Kuinka paljon kasvattaja osaa auttaa pennun valinnassa? Jokamiehenoikeus kävellä vapaasti metsissä ja pelloilla tuo omat haasteensa. Aitaaminen on kallista, mutta yleensä välttämätöntä ja aidan pitää olla riittävän vahva olosuhteisiin nähden. Pentu täytyy leimauttaa vartioitaviin eläimiin niin että se pysyy laitumella yksin niiden kanssa, ei jahtaa niitä eikä leiki niillä eikä laajenna omaa reviiriään naapurustoon. Matkalla on monta muutakin mutkaa, mutta onnistuminen palkitaan suuresti.

Koska Leinosen perheen nykyiset laumanvartijat, kaksi maremmaa ja yksi keskiaasiankoira, alkavat jo ikääntyä, sai Karelin työpaikan Leinosen tilalta. Kaukasiankoira on voimakkaasti vartioiva rotu, joka tarvitsee aidat ympärilleen, jotta vältytään ylilyönneiltä. Leinonen oli panostanut petoaitaan jo aiemmin ja talousrakennukset sekä noin 20 hehtaaria laidunta olivat jo valmiiksi susiaidan sisällä. Kaukasiankoiraan rotuna hän oli tutustunut pikkuhiljaa vuosien varrella ja tunsi nyt olevansa valmis hieman järeämpään vartijaan, kun puitteetkin olivat kunnossa.

Karelinin muuttaessa huhtikuussa 2015 Leinosen tilalle, tutustutettiin se heti perheen muihin vartijakoiriin. Leikkikaveria se ei niistä saanut, enimmäkseen ne välttelivät sen teräviä maitohampaita ja pitivät tulokkaaseen välimatkaa, mutta hyväksyivät sen hienosti. Karelin asui kevään lampaiden kanssa pääosin sisällä lampolassa ja leimautui näin tulevaan laumaansa. Karitsoinnin ollessa kiivaimmillaan juuri sen saavuttua uuteen kotiin, pääsi sekin välillä mukaan toimintaan ja kävi haistelemassa ja nuolemassa vastasyntyneitä karitsoja.

Karelin on nyt 8kk ja lauman täysi jäsen. Se vietti kesän ulkona laitumella lampaiden ja muiden laumanvartijoiden kanssa opettelemassa mitä saa ja mitä ei saa tehdä ja on nyt löytänyt paikkansa arjen keskellä.  Sillä on massiivinen ääni, jolla se jyrähtelee tarpeen tullen, mutta on muuten vielä lapsi ja koettaa edelleen turhaan saada maremmanoja mukaan painiin. Aina välillä vanhukset ojentavat pojankloppia sen kokeillessa rajojaan laumassa astumalla muita koiria. Vielä toistaiseksi viimeisen sanan sanoo lauman johtaja Bacco ja Karelin tyytyy siihen.   

Lokakuun puolivälissä ajelin auringon paistaessa katsomaan Karelinia sen siskon, Kyllikin kanssa. Oli hienoa huomata, että tuo pojankloppi oli sisäistänyt oman laumansa ja oli valmis suojelemaan sitä siskon innostuessa. Kyllikki näki lampaita ensimmäistä kertaa ja suhtautui niihin uteliaasti ja rauhallisesti. Karitsojen lähtiessä jossain vaiheessa yhtäkkiä juoksuun, lähti Kyllikki iloisesti niiden mukaan. Karelin katsoi menoa hetken ja lähti sitten perään. Se jyrähti matalalla äänellä ja tarttui Kyllikkiä niskasta pysäyttäen sen. Aivan mahtava suoritus nuorelta pojanklopilta!

Laumanvartijan tarkoitus on karkottaa pedot ensisijaisesti haukkumalla ja Leinonen toivookin, ettei kohtaamisia susien kanssa koskaan tule. Niitä kuitenkin odotellessa koirat ilmoittelevat susien ja muiden tunkeilijoiden liikkeistä hämärän laskeuduttua ja karkottavat tarvittaessa alueelle tunkeutuneet naapurin koirat lampaiden läheltä.

www.kennellittlefreaks.com